Vuoden viimeinen päivä

Lauantain ohjelmassa ei ollut enää kummallisempia, periaatteessa lepoa, ruokaa ja kisainfo iltapäivällä. Aamusta vaihdoimme hotellia lähemmäs starttipaikkaa ja kaupungin keskustaa. Aamupalan ja lepohetken jälkeen ohjelmassa oli vielä hieman kaupungilla kävelyä, maisemien ihmettelyä ja lounaspaikan metsästystä ennen kisainfon alkua. Pokharan järven puoli on kuvankaunista varsinkin auringonpaisteessa, harmiksi aikaa ei ollut ottaa paattia tai muutakaan kulkuneuvoa ja käydä katselemassa seutuja toisesta näkökulmasta.

Ensimmäinen yritys päästä syömään lounasta kariutui tiukan aikataulun vuoksi kun tilaamiamme pitsoja ei alkanut kuulua, joten peruimme tilauksen ja käppäilimme liki puoli tuntia myöhässä kisakeskukseen vaan eipä hätiä, jonoa oli vielä vaikka kuinka pitkästi. Palasimme kaupungille syömään lounaan ja nostamaan rahaa kisamaksuun. Siinä olikin hommaa, kun vaihtokurssi eurosta rupiaan on noin 110 eikä automaatista saanut kuin 10000 rupiaa kerrallaan. Ilmoittautumisen jälkeen seurasi yleinen kisainfo, jossa käytiin läpi rataa ja teknisiä asioita huolloista ja niiden sijainnista. Melkoinen urakka on edessä, jos koko 70 km on aikeissa suorittaa, saati sitten niillä, jotka 100 kilometrille tähtäävät.

Illalla ei sitten muuta kuin reppu pakettiin, ruokaa niin paljon kuin napa vetää ja aikaisin unille. Herätyskello soittamaan 3.45, startti paukahtaisi 5.30.

Bussimatkailu avartaa..

Linja-auto lähti Katmandun keskustan ”turistibussiasemalta” eli kadun varresta, johon oli pysäköity pitkä jono eri matkantarjoajien parempiakin päiviä nähneitä linja-autoja. Jonon hännillä oli meidän auto, joka seisoi kadun reunalla konepelti lupaavasti auki. Olimme paikalla hyvissä ajoin, mutta pääsimme istumaan kylmään ja pimeään linjuriin odottelemaan päivän valkenemista ja matkan alkua. Lipuissa oli mainittu lähtöaika, mutta ei mitään milloin olisimme perillä. Kisan järjestäjältä olimme kuulleet matkaa olevan n. 210 km ja että turistibussilla tuo matka taittuisi 6-8 tunnissa – tietysti tiet olisivat vuoristossa mutkaisia, mutta että silti yli 6 tuntia. 

Matka lähti käyntiin vähän yskähdellen, kuskin elkeistä päätellen autossa ei ollut ohjaustehostinta tai muitakaan kuskin työtä helpottavia apuvälineitä. Peruutustutkia tosin riitti joka kulmalle, henkilökuntaa näytti olevan kuskin lisäksi ainakin rahastaja ja muutama sekatyömies, jotka vastasivat tavaroiden pakkaamisesta mm. auton katolle ja muutenkin katsoivat peruutettaessa ja tiukoissa mutkissa, että auto pysyi tiellä. Autossa ei ollut lämmityslaitetta ainakaan asiakkaille asti ja se rämisi ja kolisi epäilyttävästi – liekö tuo selviäisi ehjänä koko matkaa. Tosin tuossa vaiheessa ei minulla ollut oikeasti käsitystäkään, kuinka rasittava matka todella oli edessä. Kaupungissa pysähdyttiin muutaman kerran ottamaan matkustajia kyytiin, enimmäkseen paikallisia/intialaisia perheitä. Matkalla ulos Katmandun laaksosta alkoi totuus matkan luonteesta käydä ilmi. Torvien sointi jatkui eiliseltä totuttuun tapaan ahkerana, tiessä oli mutkia ja kuoppia. Olipa matkan varrella viranomaisten tiesulkujakin. Kun ensimmäinen sola oli ylitetty alkoi matka alas seuraavaan laaksoon ja matkanteko alkoi muistuttaa oikeasti vuoristorataa, mutkia kuoppia, kallistelua.. huh. Liikennettä oli liiaksikin asti niin kapealle tielle. Torvet soi mutkissa, ohitustilanteissa, kylien läpi ajaessa. Liikenteessä oli paljon kuorma- ja linja-autoja, jonkin verran moottoripyöriä ja henkilöautojakin. Kylien lähellä myös jalkamiehiä, jotka hekin saivat osansa tööttäyksistä. Tie oli paikoin todella huonokuntoinen eikä bussin huono alusta antanut anteeksi yhtään ainoaa kuoppaa. Lähinnä hirvitti entistä enemmän josko koko rakkine pysyy kasassa koko matkan. Näköalat olivat kuitenkin henkeäsalpaavan kauniit, Annapurnan valkoisten ja jyhkeiden huippujen vilkkuessa horisontissa, pienten kylien ja viljelysmaiden sekä jokien vilistessä lähempänä. 

Ensimmäinen pysähdys, aamupala, oli reilut 20 minuuttia taitettuamme matkaa 3,5 tuntia. Paikka oli tai oli ainakin ollut vesipuisto altaineen ja liukumäkineen, liekö ollut vain talviteloilla vai pidempäänkin poissa käytöstä. Se ei varsinaisesti sijainnut missään suuremmassa asukaskeskittymässä, mutta parkkipaikalla oli runsaasti vastaavanlaisia turistibusseja. Saniteettitilat yllättivät siisteydellään, olin odottanut pahempaa, vaikka eihän pysähdyspaikka aivan vastannut ABC:n palvelutasoa. 

Matkaa jatkettiin samaan rämistelevään tahtiin, toisella puolella vaihteli vuorenseinä ja kylät, toisella puolella joki alhaalla laaksossa, auringon puoleisilla rinteillä ja jokilaaksossa viljelysmaita. Niillä tiluksilla ei juuri Valtralla möyrittäisi. Joen ylittivät säännöllisin väliajoin riippusillat ja vaijerilossit, alempana veden tasolla näkyi myös tilapäisesti kasattuja kulkusiltoja kapeammilla kohdilla veden ollessa alhaalla. Kylät koostuivat pääasiassa tiilistä ja puusta kyhätyistä hökkeleistä, tuskinpa kovin monessa oli kattopeltiä ruuvattu rakenteisiin vaan peitteen piti paikallaan kivet. Äkkinäinen voisi kuvitella talvisaikaan olevan varsin vilpoista varsinkin ylempänä vuoristossa sijaitsevissa asumuksissa, vaikka pakkasta ei juuri olekaan, viileää yöaikaan riittää. Nepal kuuluu kuitenkin maailman köyhimpiin maihin, sähkökatkot ovat yleisiä, mutta maanviljely ja ruoan tuotanto tuntuu kuitenkin täällä onneksi luonnistuvan. 

Lounastauko pidettiin myös kellon ollessa jo yli puolen päivän. Harvakseltaan silmiin sattuneiden kilometritolppien mukaan matka todellakin eteni niin hitaasti kuin ennakkotiedot antoivat olettaa. Matkaa oli vielä yli kaksi tuntia lounastauon jälkeen. Vähitellen kuitenkin lähestyimme Pokharan laaksoa, maasto muuttui alavammaksi ja asutus jatkuvammaksi. Katujen kunto puolestaan heikkeni entisestään ja epäilys heräsi bussin äänimaailman muuttuessa entistä epävireisemmäksi, että noinko tuo matka katkeaisi kalkkiviivoille. Bussiasemalle kuitenkin saavuttiin, kello oli tuossa vaiheessa vartin yli kolme iltapäivällä ja takana olivat ehdottomasti hitaimmat bussissa vietetyt kilometrit, mutta nähtävää oli riittänyt eikä aika käynyt pitkäksi kaikesta huolimatta. Bussiasemalta suunnitelmissa oli suunnata kaupunkiin majoitusta etsimään, se kun oli jäänyt ennalta varaamatta. Korppikotkien lailla asemalla kimppuumme hyökkäsi erinäisiä majoituspalveluiden tarjoajia, joista yhden kyytiin sitten lähdimme – ”Vain 25 dollaria yö, ei kannata mennä keskustaan, siellä on kallista ainakin 100 dollaria, meillä paras näköala..”. Tarkistimme huoneen, eihän siinä kehumista juuri ollut mutta näköala oli todellakin lumoava, mikäli katsoi yli roskaisena virtaavan joenuoman ja vastapenkalla sijaitsevan pienen maatilan. Annapurnan korkein huippu kurkisteli auringon kajossa. Päätimme jäädä hotelliin yhdeksi yöksi nyt ensin ja käydä iltakävelyllä kaupungissa katsomassa kisakeskuksena toimivan hotellin ja muiden majoituslaitosten tarjontaa. Näistä ensin mainittu oli täynnä ja nälkäkin jo kurni. Illallisen ja lyhyen shoppailukierroksen (samaa tavaraa kuin Katmandussa, pääasiassa North Facen retkeilykamppeita, paikallisia vaatteita, kirjakauppoja ja kioskeja) päädyimme kysymään hintaa korttelin päässä kisakeskuksesta, josta saimme korkeamman standardin huoneen liki samaan hintaan kuin syrjäisestä ensimmäisen yön majapaikasta. Sinne sitten huomenissa. 

Kaupungissa sattui olemaan samanaikaisesti myös festivaali ja sakkia riitti kävelykaduksi muutetulla pääväylällä. Kadut olivat reunustettu erilaisilla ruokakojuilla ja tilapäisillä ravintoloilla, varsinaiset ravintolat olivat levittäneet grilliterassit kadulle. Musiikkia kuului joka kulmalta, kadulla kulki erilaisia perinteisiin asuihin pukeutuneita performanssiryhmiä, jotka pääasiassa soittivat, lauloivat ja tanssivat. Itseäni ihmetytti tavallisten turistien, länsimaistenkin, määrä. Läheskään kaikki eivät näyttäneet tulleen tänne ulkoilma-aktiviteettien takia. Tai eihän sitä tietysti päällepäin näe, onhan täällä varmasti helpompiakin vaelluksia tarjolla. Ja kuten Katmandussa ohjelmapalveluyrityksiä on monta korttelissa ja voisikin olla mielenkiintoista viettää näissäkin maisemissa pidempi aika harrastaen monenmoisia aktiviteettejä, joihin nämä uskomattoman kauniit maisemat antavat mahdollisuuden.

Katmandussa kaupungilla

Maukkaan aamupalan jälkeen lukuisista taksityrkytyksistä huolimatta lähdimme tallaamaan kaupungille, jonka turistikeskusta sijaitsi reilun viiden kilometrin etäisyydellä hotellilta. Muutama muukin mielenkiintoinen paikka olisi kaupungista löytynyt, lähinnä hindujen ja buddhalaisten temppeleitä, mutta päätimme aloittaa Katmandun torilta, jatkaa siitä Thamelin alueelle ja katsoa sitten mitä kello näytti ja miltä jalat tuntuivat. Turistikartan mittakaavan kerrottiin olevan suuntaa antava, joten etäisyyksiin ei voinut sen puoleen luottaa ja kun kävelyohjeet on saanut kokeneelta ultramaratoonarilta ei ”kävelyetäisyyskään” ole välttämättä kävelyetäisyys ihan kaikkien mielestä. Rohkeasti vaan liikenteen sekaan, sekamelska ei ollut unohtunut ja käsitys vain vahvistui päivän aikana. Silti koko päivänä kuulimme vain yhden rysähdyksen. Pääkatujen varsilta löytyi kävelytiet, joilla oli kohtalaisen paljon kulkijoita, mutta täällä ihmiset antavat kuitenkin toisilleen tilaa, eikä liikenne tuntunut missään vaiheessa vihamieliseltä vaikka torvien sointi oli jatkuvaa. Oman pienen haasteensa toi suojateiden puute (kunnioittamattomuus) ja ettei ”liikennevalojen” toiminnasta ollut oikein käsitystä. Mutta sekaan vaan ja yli päästiin tulematta yliajetuiksi, vaikka aika loppumatkasta J onnistuikin unohtamaan vasemmanpuoleisen liikennesuunnan, katsoi tarkkaan vasemmalle, ettei tule autoja ja hyökkäsi tielle, kun olisi pitänyt katsoa oikealle.. no, kaikki varpaat ehjinä edelleen. 

 Ensimmäinen etappi oli Katmandun torialue, jossa oli paljon patsaita ja temppeleitä sekä eri hindujumalille että Buddhalle. Kävimme aikamme torilla pyörittyämme kattoterassilla juomassa kokikset ja ottamassa torialueesta muutaman kuvan. Takaisin maatasoon laskeuduttuamme onnistui ”turistiopas” myymään meille liput alueelle ja riistohintaisen kiertokävelyn. Toki kiertokävelyllä sai mielenkiintoista tietoa alueen historiasta ja eri jumalista, mutta äijä oli kännissä kuin käki. Lisäksi torialueella pörräsi erinäköisiä rihkaman kauppaajia ja kyydin tarjoajia, joilta sai yrittää kieltäytyä parhaansa mukaan. Harva onneksi oli kovinkaan sinnikäs. Irrottauduttuamme oppaasta jatkoimme kohti pohjoista, Thamelin aluetta, joka on kaupungin turistialuetta kaikkine kauppoineen, jotka myyvät joko trekkauskamaa, huiveja, kankaita, paikallista rihkamaa, kirjoja ja karttoja. Mukaan mahtui muutama vaatekauppa, runsaasti ohjelmapalveluyrityksiä ja ravintoloita. Löytyipä matkalta kulkeva suutari, joka korjasi J:n repsottavan kengänkärjen. Hinnat olivat kohtuullisen edullisia, osa tuotteista oli tietysti piraatteja, osa ihan aitoa pääasiassa North Facen (miksiköhän?) tuotteita, jonkin verran löytyi myös muita suuria ulkoiluvälinemerkkejä. Erikoinen yllätys oli viimeiseksi vierailemamme liike, joka oli ehdottomasti suurin, hieman sivussa itse Thamelin alueesta, Shepa adventure gear nimeltään, jossa tuotteet olivat pääasiassa heidän omaa tuotantoaan selvästi, ei mitään halpoja kopioita, vaan materiaalit olivat laadukkaita kuten myös työn jälki. Harmiksi tuotteet olivat myös sen verran hintavia, että saivat ainakin vielä jäädä odottelemaan. 

Ihmeteltävää riitti vilinässä koko päiväksi. Harmitusta aiheutti etenkin ympäristön epäsiisteys. Ojat ja joki haisivat sanoinkuvaamattoman pahalle, roskia lojui virrassa hirvittävän paljon. Kaupungilla roskaa ja ihan paskaakin oli tallattavaksi asti. Huvittavin ilmestys oli kaksi kertaa havaittu jono bensa-asemalle – jonottaisitko sinä n. 200 m parijonossa, jossa toinen on kaksirattaisille ja toinen nelipyöräisille? Vai menisitkö polkupyörällä? Huomenna mennään bussilla, Katmandu-Pokhara vähän reilu 200 kilometriä ja matka kestää kuulemma kuudesta kahdeksaan tuntiin. Saas nähdä mitä näkyy!

Katmadu, Nepal

Lento Katmanduun lähti Abu Dhabin kansainväliseltä lentokentältä. Ei mikään valtavan suuri lentoasema, varsinkaan jos vertaa Dubain lentokenttään, missä saa tallata käytäviä kilometritolkulla koneelta passintarkastukseen ja siitä edelleen laukkuja hakemaan. Lentoasemalla oli kaikenkarvaista kulkijaa, yllättävän paljon myös muita länkkäreitä. Vaikka ulkolämpötilat ovat jo laskeneet Arabiemiraateissa siedettävälle tasolle, oli lentoasemalla kuuma kuin saunassa. Check-in ja baggage drop sujuivat kommelluksitta, passiin sain tällä kertaa leiman ulos, mutta se ei osunut samalle sivulle sisääntuloleiman ja viisumin kanssa. Saa nähdä tuleeko selvitteleminen kun yritän takaisin Emiraatteihin. Muita menijöitä koneeseen oli jonoksi asti, kun turvatarkastus avattiin. Oletettavasti siirtotyöläisiä kotimatkalla. Arvioimme koneessa olleen n. 50-60 istuinriviä, 8 paikkaa/rivi ja kone melkein täynnä, eli johan siinä kansaa kulkee. Lennossa ei ollut muuta valittamista kuin äärettömän pitkä laskeutuminen (n. 1,5 h), jonka aikana eivät vessat eivätkä viihde olleet käytettävissä. No, alaskin päästiin, ikkunoista näkyivät ensimmäiset Himalajan lumihuiput – kaunista. 

 Kisan järjestäjät olivat kertoneet viisumin vaatimista järjestelyistä ja lappusten täyttäminen kuvineen onnistui ja aikamme jonotettuamme pääsimme tiskille. Ei tietotekniikkaa, mikä tuntui riivaavan jonoon eteemme tyrkännyttä venäläisrouvaa, jonka pirtaan ei tahtonut sopia jonottaa muiden mukana. Viisumi maksoi 25 dollaria/euroa tai muuta käypää valuuttaa, paikallista valuuttaa ei vielä rajalla hyväksytty, mutta kaupungissa se on käypää rahaa. Hotelleissa tosin pystyy maksamaan niin luottokortilla kuin muillakin suuremmilla valuutoilla. 

Viimein viisumit saatuamme pääsimme noukkimaan matkatavarat, jotka olivat onnistuneesti perille saapuneet. Tullissa oli melkoinen jono, kun nämä n. 400 paluumuuttajaa tullasivat pakaasejaan. Onneksi meidät viitottiin ohittamaan jono ilman matkatavaroiden läpivalaisua. Emme tietenkään tienneet mikä ulkona odottaisi, kun ei tälle kantille maapalloa ole aikaisemmin tullut reissattua, mutta kun ulkoilmassa ensimmäisenä silmät osuvat määrättömään riviin taksikuskeja, osalla laput, osa hyökkäsi jo aulassa tarjoamaan kyytiä, kiitin itseäni, että taksi oli varattu etukäteen hotellin kautta. Seuraavana silmiin osui rynnäkkökiväärillä varustettu sotilas, joka ilmeisesti piti liian innokkaat taksikuskit heille varatuilla sijoilla ja muutkin asiattomat poissa tuloaulasta. Seuraavana näkyivät taksit. Meinasi varsinkin Emiraattien autostandardiin jo tottuneena päästä nauru kaikille ruttuisille pikkuruppanoille, joita oli jonossa ja rivissä jos johonkin suuntaan. Kunhan siitä päästiin liikkeelle, kävi ilmi, etteipä sitä juuri kummallisemmalla rakkineella noilla teillä ja tuossa liikenteessä kuljettaisi. Eikä auton vuokraaminen omaan käyttöön tulisi mieleenkään. Liikenteestä varmaan hieman yli puolet on polkupyöriä, skoottereita, mopoja ja moottoripyöriä, vajaa puolikas pienempiä pakettiautoja ja pienimpiä mahdollisia henkilöautoja, marginaalissa on oikeat maastoautot ja muut isommat laitteet. Lisäksi liikenne on vasemmanpuolesta ja torvet soivat jatkuvalla syötöllä. Ihmeesti emme päässeet todistamaan yhtään kolahdusta, vaikka säännöt tuntuivat puuttuvan ja varsinkin mopot ja kaikki muutkin, jotka vain sekaan sopivat, käyttivät kaikki mahdollisuudet hyväksi parantaa asemiaan iltapäivän ruuhkassa. Jalankulkijat siellä seassa poukkoillen. Liikennevalojen virkaa muutamissa isommissa risteyksissä toimittivat poliisit/liikenteen valvojat. Hotellimme sijaitsi pienen mäen päällä, varsin kapean kujan päässä, mutta niin vain mutkaisessa mäessä onnistui sujahtaa moottoripyörän meitä kuljettavan pakun ja aidan välistä, järjestyipä siinä autojenkin ohitus.. huh. 

Summit-hotellilla vastaanotto oli erittäin ystävällinen ja paikka tuntui paratiisilta maan päällä liikennekaaoksen jälkeen. Sisäpiha oli rauhallinen ja vehreä puutarha, rakennukset yksinkertaisia luhtitalomallisia. Pihan yli näkyi vuorille ilman ollessa kirkas, mikä oli kuuleman mukaan erikoista Katmandun tapaisessa laaksossa, joka kuuleman mukaan kerää yllensä tavallisesti pilvi/sumu/smog-peiton. 

Illan päälle kävimme katselemassa ympärillemme ja tapasimme paikkaa pyörittävän ja kisan järjestelyissä mukana olevan Rogerin. Hän on hollantilaista alkuperää, mutta kuulemma asunut pitkään eri puolilla Aasiaa. Hän tarjosi tervetuliaisjuomat ja vastasi ystävällisesti muutaman oluen ajan kysymyksiimme Nepalista, Katmandusta, Pokharasta ja kisasta. Pohjatyö reissun mittasuhteita ajatellen oli jäänyt vähän kehnoksi. Söimme vielä ravintolassa illallisen ennen nukkumaanmenoa. Kello Katmandussa on UTC+5:45, mutta aikaisen herätyksen ansiosta jo yhdeksän aikaan olimme valmista kauraa unten maille. Huoneemme oli siisti, omalla kylpyhuoneella varustettu, mutta esimerkiksi pattereita tai lattialämmitystä ei tietenkään ollut, lämpö huoneeseen tuotettiin kuumailmapuhaltimella. Illalla ihmetykseksemme oli sänkyihin tuotu lämminvesipullot, joita meistä kumpikaan ei koskaan aikaisemmin ollut tavannut. Niiden mielekkyys kyllä paljastui peiton alle valmiiksi lämpimään sänkyyn kömpiessä. Pullo piti lämpönsä koko loppuyön ja varpaillakaan ei ollut viileässä huoneessa hätäpäivää – unta riitti melkein kellonympärykseksi.

Jalkojen (ja pään?) säikyttelyä

Eilen ensimmäinen jalkalenkki pitkään aikaan, kaiken spinningin ja matkustamisen jälkeen. Osoitteena oli Wadi Naqap ja ylämäki. Ilman isompia lämmittelyjä ja homma tuntuikin alkuun siltä, ei vaan sovi mulle tuommonen lähtö. Kyllä se sitte mäen loppua kohti alko kulkea ku vähin erin sai hapot jaloista. 50 min yhtä ylämäkeä oli myös uuden tuntuista kun kotona 50 minuutissa ehtii 7-8 mäkeä ylös alas, silti 25 min juoksua alamäkeen, välillä varsin jyrkkään sellaiseen, otti enemmän voimille ja jalat ovat tänään tönköt, mutta eivät kamalan kipeät. 1h 22 min ja 6,7 km.. ei paljoa vauhti päätä huimaa tuollaisissa mäissä. Hotellit Nepalista on varattu, viimeistelylenkki perjantaina.. Huh, sieltä se tulee vähitellen.

@UAE 17.12.2011-8.1.2012

Kiirettä pidellessä viimeiset hommat sateisessa ja tuulisessa Etelä-Ruotsissa pakettiin, kamppeet kasaan ja entistä etelämmäs joulua viettämään (pakoon?). Ei tosiaan kiire hellittänyt ennen junaan nousua, mutta täällä ollaan, reissussa seuraavat reilut kolme viikkoa, joista kaksi Ras Al-Khaimahissa ja yksi viikko Nepalissa. Ja Nepal tarkoittaa seuraavaa juoksua, 70 km Annapurnan maisemissa. Vähän meinaa perhosia pyöriä jo vatsassa, varsinkin kun vauhdikkaan lennonvaihdon ansiosta matkatavarat ovat edelleenkin matkalla, jossain. Siellä on niin hyväksi havaitut kengät, vaellussauvat kuin otsalamppukin kaikista muista kamppeista puhumattakaan. Toivottavasti huomenna olisin taas roippeideni kanssa samassa osoitteessa ja pääsisi tekemään viimeistelytreeniä mäkeen - sitä kun on myös Nepalissa luvassa vaikka "vain" 3210 metriin näyttäisi korkeimmillaan reitti vievän.  

http://annapurna100.com/wp-content/uploads/2011/03/Annapurna100-pokhara-nepal-01.01.2012-ultra-trail-race-document-v1.0s.pdf

Ja sama show jatkuu

Taas vierii päivät niin ettei meinaa perässä pysyä. Kuluneella viikolla syynä oli pääasiassa työmaalle liittyvät jutut, isompi palaveri ja seminaari opiskeluissa, joihin kumpaiseenkin valmistautumiseen piti uhrata myös hieman yöaikaa, mikä ei kyllä minulle sovi ollenkaan. Kunnon yöunet on hyvinvoinnin ja hyväntuulisuuden perusta. 

Viime sunnuntaina leivoin taas ruisleipää ja lopputulos alkaa olla jo lähellä myös ulkonäöllisesti sitä perinteistä ruislimppua. Vähän vaaleampaa leipä on kuoreltaan edelleen, mutta ehkäpä se on uunin syytä. Lisäksi sunnuntaina vedin kaksi spinningtuntia, tein mäkitreenin Huskvarnassa upeassa talviauringossa (vaikka hiki roiskui +11 asteen lämmössä ohuissa trikoissa ja t-paidassa), leivoin leivät, pesin pyykkiä jne. Viikolla treenihommissa tuli mieluinen yllätys maantiejuoksulenkillä. Sain vähän palautetta, etten treenaa tarpeeksi kovalla intensiteetillä silloin kun reenaan, niin ajattelin testata, että kuinkas lujaa sitä oikein voiskaan sellasen tunnin lenkin juosta. Sen suurempia vauhteja matkan aikana katselematta juoksin niin lujaa kuin mukavasti ilman isompaa maitohapon eritystä tasamaalla pystyin, ylämäissä annoin kertyä vähän happoja ja alamäkiin rennolla askeleella. Huomasin, että juoksutekniikka otti vähän vastaan varsinkin alamäissä, mutta samalla osoittautui huomattavasti helpommaksi juosta jalan etuosalle eikä niinkään kantapäälle. Ehkä sellaiset matalakantaiset juoksukengät tulee vielä hankintalistalle (niin kuin noita lenkkareita ei vielä muuten ois tarpeeksi). Lopputulema oli sitten ehkä elämäni nopein kymppi, vaikka en varsinaisesti oo aikaisemmin ees moiseen koskaan pyristellyt, mutta kilometritahdiksi tuli lämmittelyn kanssakin 5min 35 sek kilsalle, nopeimmat kilsat meni jopa 5.20-5.25 vauhdilla. Eli suunnilleen 30 s pois siitä, mitä aikaisemmin  syksyllä olen pitänyt mukavana lenkkitahtina vastaavalle juoksulle tarkoittaen että vuodentakaisesta on lähtenyt minuutti. Oho. Mutta toisaalta mukava huomata, että reenillä on taas vaikutusta. 

Annapurnalle on nyt kuukausi ja viikko aikaa, harmiksi kaiken kiireen keskellä on jäänyt toi kiukutteleva varvas hoitamatta, taitaa olla jo liian myöhäistä tehdä mitään radikaalia..

Tänään F&S:llä on inspiraatiopäivä vetäjille, me spinnaajat päästään testaan uudehkoa konseptia, intervallia, jota minäkin alan keväällä vetää, sekä Activio-sykemittareiden kera että ilman. Mukavaa, kun vielä päälle on vähän sosiaalista aktiviteettia, niin saa nollattua edellisen viikon stressit ja nauttia elämästä sekä ladata tulevaa viikkoa varten - kolme seuraavaa viikkoa ennen lentoa etelään tulevat olemaan hektisiä.

Huhhuh kun aika rientää

Olihan se jotenkin arvattavissakin, että kun reissusta palaa, niin on yhtä sun toista tekemistä odottamassa – reissu kun oli myös ajoitettu viimeiseen vapaaseen rakoon ennen joulua. Palattuani Arabiemiraateista ensimmäisen viikon täytti opetushommat, spinningit (7,5 h viikkoon, joista neljä omaa tuntia ja 3,5 tuntia maratonia Cykellistan pyöräilijöiden kanssa) ja kodinhoidolliset toimenpiteet. Toisen viikon ensimmäinen puolikas vierähti opettaessa, opiskellessa, spinninkiä ajaessa, Subcontractor-messuilla pyörähtäessä ja vielä jatko-opiskelijoiden edunvalvonta-asioita aloitellessa. Suo siis on syvenemään päin kohti vuodenvaihdetta, kun pitäisi ensimmäinen tutkimusprojekti tutkia loppuun ja raportoida, opiskella 10 pisteen kurssi ja opettaa 12 tuntia viikossa. Sen lisäksi on tulossa henkilöstökonferenssia, muutama pienempi seminaari ja työasioissa vieraita Suomesta – ja vielä pitäisi ehtiä reenaamaankin välissä, kun Annapurna100 (70 mulle) lähestyy. Vaan eipä se mitään, mieluisia asioita, niin eiköhän tästä selvitä – lentoliput etelään odottavat 17.12., joten pelastus on näkyvissä vaikka tietysti työhommia jatkan sitten etänä.

Toisen viikon pidennetty viikonloppu meni Oulun reissussa, isänpäivää viettämässä ja vielä oli yksi pyörä, tellut ja muuta tarpeelliseksi nähtyä rekvisiittaa mummolassa ja kun reissulle alunperin ajateltu ajankohta loppukuussa alkoi täyttyä kaikesta muusta, joten aikaistin lähtöä ja keskiviikkoiltana spinningin jälkeen Volvon nokka kääntyi kohti pohjoista tarkoituksena selvitä Tukholman ohi rauhallisempaan aikaan, nukkua sitten vähän pimeää ja kylmintä aikaa vähemmäksi (tietysti säätietoja mukaillen reissuun kesärenkailla) ja jatkaa sitten maita pitkin Ouluun asti. Alkupuoli suunnitelmasta toimi moitteetta ja Gävlessä kääriydyin hyvillä mielin Joutsenen Rukan (-32 °C) makuupussin mutkaan matkailuautoksikin taipuvassa Volvossa. Aamun kähmässä taittamaan sitten viimeistä vajaata tuhatta kilometriä. Muuten meni suunnitelmien mukaan, mutta Ruotsin kauniilla rannikolla oli ratkaisevat kolme astetta säätietoja kylmempää ja auton mittari näytti lukemia nollan molemmin puolin. No, suolaa oli kylvetty riittävästi koko matkalle, eikä liukkaudesta ollut merkkejä kuin huoltoaseman pihassa. Niinpä selvisin ilman sydämentykytyksiä Haaparantaan, jossa lämmin ilma (+5) tuli minua vastaan ja loppumatka Ouluun olikin taas aivan sulaa. Onpahan nyt sitten nähty tuo reissu, on siinä 1450 kilometrissä ajamista. Paluu tässä sujuu mukavasti auto pakattuna puna-valkoiseen lauttaan ja päivä töitä tehden, illaksi vielä omaan petiin.

Niinpä sitä vain taas muistaa, miksi se koti-ikävä riepoo aina välillä. Kurjaltahan se tuntui lähteä vaikka mukavia juttuja on taas lahden toisella puolella tiedossa. Millähän ilveellä sitä sitten yhdistelisi nämä itselle tärkeät jutut tulevaisuudessa, että sais olla lähellä rakkaita ihmisiä, kotoisia seutuja, harrastusmahdollisuuksia ja tehdä vielä mielenkiintoista ja haastavaa työtä. Senpä näkee sitten. 

Aitoja arabialaisia korvapuusteja

Aitoja arabialaisia korvapuusteja Kaisun leipomosta

Toinen viikko Arabiemiraateissa pyörähti käyntiin ja oli viimein aika lunastaa ukolle suomani lupaus korvapuusteista, kun se niitä tilasi jo jonkin aikaa ennen minun tänne tuloa. Ja eipä se mitään, mukavaa puuhaahan tuo leipominen on. Kuten kaikki ruoanvalmistus alkaa kauppareissusta, harvemmin sitä varsinkaan yksikseen asuvan miehen kaapeista löytyy jauhot ja hiivat, kardemummat ja kanelit. Ja vaikka varsinkin suuremmat ruokakaupat ovat valikoimiltaan melkolailla verrattavissa pohjoismaalaisiin sukulaisiinsa, on silti pieniä eroavaisuuksiakin. Kuten esimerkiksi maustehylly. Valmiiksi pakattujen mausteiden ja maustesekoitusten määrä on varsin suuri ja lisää tuotteita löytyy hedelmä- ja vihannesosastolta, missä kaiken maailman mausteita ja sen sellaisia myydään kilohintaan avoimista säkeistä. Kuivahiiva ja vehnäjauhot löytyivät helposti (ruisleipää täällä ei ehkä kannata yrittää rueta leipomaan), kanelia ei ollut valmiiksi pakattuna, mutta löytyi "tuoretorilta". Kardemumma aiheuttikin sitten vähän enemmän päänvaivaa ja useamman kauppareissun!

Useammastakin kaupasta ehdin etsiskellä rouhittua kardemummaa sekä maustehyllyltä että leivontatarvikkeiden seasta ilman tulosta. Maustehyllystä ja tuoretorilta löytyi kuitenkin kokonaisia siemenkotia, joten niin se oli vain uskottava, että niistä vihreistä toista senttiä pitkistä pötkylöistä löytyisi pullataikinaan erottamattomasti kuuluva tuoksu ja maku. Vielä kaksi kauppareissua aiheutti morttelin puute eikä sitäkään ensimmäisestä kaupasta kunnollista löytynyt - mutta nyt on aseistus keittiössä kohdallaan, kun on iso kivinen mortteli ja marmorikaulin, pysyypähän jöö talossa. 

Kardemumman siemenkotia, pari avattuna

Niin sitten vain hiivat lämpimään maitoon, sokeria, suolaa, kardemummaa ja muna, vehnäjauhot ja rasva. Olenpas päässyt pohjolassa tottumaan hyvälle kun iskältä ja äiskältä saatu yleiskone on viimeaikoina taikinat puolestani vaivannut. Kivitaso osoittautui oivalliseksi kaulinta-alustaksi, ei ollut pelkoa kiinnitarttumisesta. Pitää pistää mieleen sitten seuraavaa keittiötä tehdessä. Väliin voit, sokerit sekä kanelit ja taikina rullalle. Tulipas niistä kauniita, vaikka itse kehunkin! Ryökäleet tosin nousivat kunnolla vasta uunissa, joten paistettaessa suurin osa repesi keskeltä päällilmmäisestä kerroksesta, mutta maukkaita olivat silti ja hyvää tahtia pelliltä katosivat.

Puolivalmiita, sieviä kuin siat pienenä!

Taco taco eli tortilloja lounaslaatikkoon

Ruokaan liittyvä kulttuurishokki on kyllä ollut että alkuperäisväestö kutsuu texmex-ruokaa, jonka minä tunnistan tortilloiksi/fajitoiksi/burritoiksi, tacoiksi. Minulle tacot ovat vain ja ainoastaan niitä kovakuorisia maissikaaria, joiden koossa pitäminen täytteiden kera on ensimmäisen haukkaamisen jälkeen täysin mahdotonta.

Rakastan tortilloissa niiden mausteisuuden ja tuoreiden täytteiden yhdistelmää ja niinpä sunnuntain eväät sekä muutaman lounaslaatikon sisällöksi valikoitui tortilloja. Jo jonkin aikaa periaatteenani on ollut valmistaa ruoka alusta asti itse, etenkin jos kyseessä on nk. herkku-/roskaruoka. Tuleepahan ainakin kahteen kertaan mietittyä tekeekö mieli roskaruokaa ja ehkäpä siitä saa jopa tuunattua hieman terveellisempää omilla valinnoilla ja hyvillä raaka-aineilla. Kauppareissulla kiersin kaukaa texmex-hyllyn, joka tuntuu löytyvän jokaisesta pienestä kivijalkakaupastakin nykypäivänä, sen sijaan ostoskassiin valikoitui maissijauhoja, paljon tomaatteja, avokadoja ja sipulia lisäksi salaattia, ituja ja paprikaa. Texmex-hyllylle tosin palasin kuitenkin, kun kaupassa tarjottiin kaikille ostoksensa itse skannaavalle kaupanpäällisiksi tortilla sipsejä, ja niiden kanssa suosikkini on juustodippi, jonka itse valmistamista en ole edes miettinyt - ehkä pitää alkaa metsästään reseptiä. Tällä kertaa ajattelin siis testata maissitortilloja, vehnäjauhoista olen tehnyt niitä aikaisemminkin. 

Sipsejä syödessä sitten lueskelin tuotteen sisältöä - dipissä on kokonaista 5 % juustoa ja pitkä liuta lisäaineita. Samalla muistelin keskustelleeni kaverin kanssa juuri kyseisen segmentin muista tuotteista, voiko guacamolea kutsua guacamoleksi, jos se sisältää 2 % avokadoa. Ajattelin, että tuollaisen täytyy olla joku halpatuote. Siitäpä sitten googlaamaan ja minulle valkeni, että itseasiassa 2 % on aika paljon, kalleimpiin lukeutuvien tuotemerkkien guacamole sisältää alle 2 % avokadoa ja vielä pidemmän listan E-aineita. Sama salsassa, eipä siellä juuri tomaatilla mässäillä. Tortillalätyt sinällään eivät ole niin pahoja sisällöltään, mutta harvemminpa niitä on lähellä asiakasta tuotettu ja voi pakkauksen määrää.. Löytyipähän motivaatiota jatkossakin valmistaa itse texmexit, ehkäpä se juustodippikin luonnistuu.

Salsa: tomaatteja, tomaattimurskaa, sipulia, valkosipulia, jalapenoja, suolaa, sokeria, chilirouhetta ja tällä kertaa kurkumaa.

Guacamole: avokadoja, tomaatti, sipulia, valkosipulia, jalopenoja, sitruunamehua, suolaa, pippuria.

Tortillalätyt (resepti kotikokki.netistä): maissijauhoja, vehnäjauhoja, suolaa, vettä, öljyä.

Väliin lisäksi: maustettua jauhelihaa, juustoraastetta, papuja, ituja, salaattia, paprikaa, sipulia, maustamatonta jugurttia sekä tietysti salsaa ja guacamolea. 

Ei lisättyjä E-aineita (ainoa löytynyt oli juuston säilöntäaine), melko pitkälti luomutuotteita ja ainakin Ruotsissa tuotettua. 

Annapurna100

Nyt on sitten myös seuraavan juoksun ilmoittautuminen tehty ja ilmeisesti myös lennot Abu Dhabista Kathmanduun varattu: 1.1.2012 olisi ohjelmassa 70 km Nepalissa!

Viikko ensimmäisen "ultran" jälkeen

Kuten olettaa saattaa, oli ensimmäinen päivä kisan jälkeen kokonaisvaltaisen jäykkä, mutta jumi ei ollut kuitenkaan niin paha, kuin olin odottanut. Tietysti reisiin ja lonkankoukistajiin (sekä pikkuvarpaaseen) sattui, mutta silti olo oli hyvä. Hengittäminen oli jostakin syystä muuttunut myös hieman työlääksi, johtuneeko rintakehän jumista, täytyy koittaa venytellä sekä rankaa että lihaksia rintakehän ympärillä - ärsyttävää olla lähes kokoajan tietoinen, että hengittää. 

Maanantaina ei olo ollut sen kummoisempi, hieman tuntui töissä portaita kulkiessa polvissa (oma toimisto on ihan mukava, mutta se tarkoitti 3. kerrokseen muuttoa ja yhtä lisäkerrosta portaita labran ja konttorin välissä). Olin suunnitellut kevyttä päivää, illalle hieman kiipeilyhommia, mutta varttia vaille neljän soi puhelin, soittivat Friskikseltä, että voisinko tulla tuuraamaan kello 18. Siinä hetken tunnusteltua tulin siihen tulokseen, että enköhän yhden tunnin pysty spinnaamaan ja niinpä vain ajohommiin, vaikka vielä päivällä olin tuskaillut kuinka juuri reisillä jarruttaminen esimerkiksi istuutuessa tuntuu jaloissa. Pyörällä kotiin, kamppeiden keruu, pyörällä takas keskustaan, tunti spinninkiä, pyörällä kiipeilyseinälle, vajaa pari tuntia pehmoista kiipeilyä ja pyörällä kotiin. Toisena päivänä reilun viidenkympin juoksun jälkeen. Eikä siinä mitään, olo oli hyvä myös seuraavana aamuna. 

Loppuviikoksikin oli tiedossa spinninkiä eikä niin paljoa lepoa, kun viikottaiset tunnit on tiistaina lounaalla ja keskiviikkona puls illalla, perjantaille oli vielä joka 5. viikko sattuva tunti. Tavallinen tunti on siitä suotuisa, että sen voi ajaa vähän rennomminkin, mutta puls-tunnilla kaikki näkevät minunkin sykkeen eikä silloin auta rullailla 75 %HRmax jos piiskaa kuntoilijoita 85 %:iin. Keskiviikkona tuntuikin kiitettävän työläältä, eikä syke oikein noussut 85 % yläpuolelle.. Ehkä tiistai-illan sählyllä oli myös tekemistä asian kanssa - palautumisen oli laiminlyönyt aika kirkkaasti ja torstaille olin vielä varannut kuntosaliohjauksen toiveissa saada vinkkejä tätä juoksuintoilua tukeva kuntosaliohjelma. Harmiksi se meni vähän kuuseen sillä, että vaikka olin toivonut vaativimman tason ohjausta, oli respasta mulle varattu kumminkin tulevan kuntosaliohjaajan lisensiointitunti, joten torstaista tuli lähestulkoon lepopäivä kevyellä pyöräilyllä ja niitä kahdeksaa liikettä testaten. Onneksi kuitenkin lisenssoija Helle on ammattilainen juuri kuntosalitreenissä ja hän kannusti testaamaan TMI (träna med instruktör) tuntia (intensiivinen tunti salilla, 3 kuntoilijaa/ohjaaja) tai vaihtoehtoisesti varaamaan uuden ohjauksen, ne kun kuuluvat meidän salilla kuntosalimaksuun. Jospa nyt alkuun harjoittelisin vähän tekniikkaa kahvakuulien kanssa ja sitten ottaisin uuden ohjauksen, TMI menee testiin jo tulevalla viikolla.

Viikonloppu onkin pyhitetty levolle ja kotoilulle eli vähän ois ompeluprojekteja, ruuanlaittoa, siivousta ynnä muuta mukavaa, jolle muutoin harvemmin löydän aikaa, tiedossa. Jos saisi viimein verhot ja -tangot sekä valaisimia hankittua sekä korjattua vähän vaatteita. Laukkuprojektikin houkuttelee, sitä varten olenkin jo keräillyt vähän materiaaleja, siitä sitten lisää jatkossa.

Holaveden Ultra 2011

Niin se päivä sitten valkeni - kohtuullisen lämmintä, + 14 jo kuuden aikaan, mutta uskomaton hernerokkasumu. Autoilu vähän pienemmillä teillä tuntien traktori- ja hirviriskin oli hitusen arveluttavaa, mutta niin vain löysin Tranåsin suunnistusseuran talolle Örsbackaan. Ilmoittautumisen ja infon jälkeen juoksijat pakattiin autoihin ja kuskattiin lähtöön Grännan torille.

28 juoksijaa starttasi ultralle, meitä taisi olla 7 naista. Infossa jo varoiteltiin ensimmäisten viiden kilometrin olevan vaativia - se näkyy kyllä mainiosti Sports Tracker -jäljestäkin, kohtuullinen törmä oli kiivittävänä. Tälle kropalle ihan mahdoton alku ja sainkin vasemman jalkani käyttökelvottomaksi mäen puolivälissä. Ei kai siinä kuin hiipien kohti tasaisempia maita muiden karatessa horisonttiin. Jo lähdössä kävi selväksi, että pääasiassa kokeneita ultramaratoonareita tai muuten vain maratoonareita oli lähtöviivalla meidän muutaman ensikertalaisen lisäksi.

Puolen tunnin juoksun (tahi jonkinmoisen etenemisen) jälkeen kroppa alkoi vähitellen antaa periksi kun pitkää ylämäkeä seurasi pitkähkö alamäki ja sain maitohapot viimein potkittua kintusta ja juoksu alkoi taas tuntua juoksulta. Ensimmäinen huolto oli lisätty aikaisemmista tiedoista poiketen jo kympin jälkeen, kyllä sitä kuitenkin sai odotella. Alkupätkä oli nimittäin vaativaa ja märkää maastoa, vaikka kuvittelin viikon kuivan jakson auttaneen vetisyyteen - jopa osa alamäistä oli kunnon kurarännejä eikä kuivissa kengissä juoksemisesta tarvinnut ensimmäisen kolmen kilometrin jälkeen edes uneksia. Homma jatkui samanlaisena toiseen huoltoon asti, noin 17 km kohdille ja vähän sen jälkeenkin. Juoksu maistui ja syke asettui 77-79 %HRmax seuduille. Selvästi huomasin, että 80%+ ja maitohappoa alkoi hiipiä reisiin, etenkin vasempaan. Aika pitkästi oli vielä matkaa edessä ja nyt jo tuntui ensimmäiset väsymyksen oireet - noinkohan tuota vielä 1,5x suoritetun matkan taivaltaisi.. Vaikka säätiedoissa aurinkoa päiväksi povattiin, tiivis sumu piti pintansa ja keli tuntui jopa melkein kylmältä, kun kosteus tiivistyi iholle. Ja märkää oli maastokin, ei ollut metsäkone tehnyt kaunista jälkeä möyriessään polunpohjalla varsin korkeuskäyräisessä maastossa, nelivetoa tarvitsi itse kukin. Mieli pysyi kuitenkin virkeänä, vaikka yksikseni matkaa taitoin muiden jatkaessa matkaa kaukana edessä. Takana taisi tuossa vaiheessa olla kokonaista kaksi juoksijaa. Tosin yllättäen ohitseni juoksi parivaljakko, jonka olisi laskujeni mukaan pitänyt olla kaukana edessä, mutta olivat onnistuneet juoksemaan harhaan sinällään erinomaisesti merkityltä polulta.

20 km jälkeen maastopolku muuttui ensimmäistä kertaa hiekkatieksi ja kilometrit henkisesti pitkiksi. Pyöräilyyn verrattuna kilometrit taittuvat niiin hitaasti.. no, ei kai siinä, ensin kohti reitin puoliväliä ja sitten kohti 33 km huoltoa. Tällä välillä ohitin kaksi (siihen kaikille kestävyysurheilijoille tuttuun) seinään juossutta nuortamiestä ja selvästikin oma hidas, mutta tasainen vauhti alkoi tuottaa tulosta. Ainakin mulla meni paremmin kuin niillä. Seuraavassa huollossa näin edessäni taas joukon miehiä, jotka lähtivät kun minä tulin. Vähän mustikkasoppaa, pähkinöitä ja banaania kupuun ja jalat taas liikkeelle, ettei jähmettyisi. Tällä reissulla oli kuitenkin ihmeellistä, että seisahtaminen tankkaamaan todella tuntui levolta kun oli taas päässyt liikkeelle. Matkalla olisi vielä yksi huolto 42 km kohdilla ja siitähän ei ois kuin yks kymppi maaliin. Positiivari jätti miettimättä, että edessä oli vielä 19 km..

Matka jatkui ja niinpä alkoi taas yksi selkä vilkkua edessä. Toinen niistä kavereista, jotka aikaisemmin olivat juosseet muutaman sata metriä ohi risteyksestä. Hitaasti saavutin selän ja taitettiin yhdessä matkaa kohti seuraavaa huoltoa. Aurinkokin alkoi näkyä sumun seasta ja lämpötila nousi. Kyseessä oli kokenut ultrajuoksija, jolla oli takanaan matkoja aina 100 mailiin asti, mutta tänään vain ei ollut hyvä päivä. Oma henkinen vointi muuttui vain paremmaksi, kun selvästi omat voimat oli vieläkin ihan ok ja kaveri jäi mäissä ja metsässä. Seuraavaan huoltoon asti taivallettiin peräkanaa, huollossa vettä reppuun ja energiaa kehoon. Viimeinen 8 km oli alkamassa, kun huoltoa saatiin odotella 2 "ylimääräistä" kilometriä. Taas hetken seisomisen jälkeen jalat olivat kuin uudet ja auringon räköttäessä oli hyvä jatkaa kohti vaativiksi puhuttuja viimeisiä kilometrejä. Edessä oli taas polkua ja piiiiitkä ylämäki. Polulla flow löytyi ja kanssani huollosta lähtenyt kaveri jäi näkymättömiin. Viimein tuli ylämäki - se oli onneksi loivempi, kuin mitä kartalta käyriä katsoessani olin arvioinut, mutta koska olin sen päättänyt kävellä, niin kävelin mäen ylös kevyesti. Päästyäni ylös oikean jalan pikkuvarpaan rakko (ks. edellinen teksti) meni rikki ja meno pysähtyi kuin seinään. Rakon läsnäolo tuntunut jo varmaan parikymmentä kilometriä, mutta hetken näkyi tähtiä kun se puhkesi. 3 tuskaista kilometriä oli siis vielä linkutettava maaliin. Hampaita purren liikkeelle ja onneksi kipu heltyi sen verran, että liikehdintä alkoi taas muistuttaa juoksua, vaikka vauhti oli jo hidastunut aikaisemmasta. Loppumatka oli hiekkatietä ja loppukiri maaliin muiden hurratessa. 

Fiilis oli kyllä tyytyväinen, aika pysähtyi 6h 15 min kohdille eikä oikeastaan mitään odottamatonta matkan aikana tapahtunut eikä rakkoepisodia lukuuunottamatta tuntunut kertaakaan, että mitä v....a mää teen täällä. Vielä täytyy hitusen reenailla ennen seuraavaa haastetta, ainakin mäkeä saa käydä treenaamassa ja lonkankoukistajia vahvistaa. Ja tietysti totuttaa jalkoja, särkeehän niitä tuollaisia matkoja lönkytellessä. Mutta kaipa sitä nyt voi sitten alkaa tituleerata itseään ainakin melkein-ultramaratoonariksi. Nyt vain palautumaan ja nautiskelemaan syksyn väreistä (kunpa ois kunnon kamera ja osais kuvata - tänään ois tarvittu kyllä myös vähän sinnikkyyttä raahautua kuvauspaikalle, vaikka uskomattoman hienoja paikkoja paluumatkalle osuikin)

Edit: tulokset. Taakse jäi kaksi naista ja neljä miestä, lisäksi kolme miestä keskeytti.

Arvosana ala-arvoinen

Ala-arvoisen voisin antaa itselleni valmistautumisessa huomiseen juoksuun. Kuluneen seitsemän päivän aikana olen ajanut 6 kohtuullisen intensiivistä spinningtuntia ja kiipeillyt kolme kertaa - yksi ainoa oikea lepopäivä tänään. Ei se 52 kilometriä maastossa kuitenkaan NIIN kevyt keikka ole, vaikka varsinaisesti ei pitäisi olla epäilystä urakan suorittamisesta 9 tunnin aikarajan puitteissa mikäli nyt ei mitään mullistavaa vastoinkäymistä ilmeenny. Huomennapa sen sitten näkee, miten on lataaminen onnistunut. Sen sitä levottomasta sielustaan ja jaloistaan saa maksaa.

Pari viimeistä päivää on nyt tullut syötyä enemmän pastaa, tänään olen sitten viimeistellyt energioita pähkinöillä ja Naturgodis-jugurtti- ja suklaaherkuilla. Huomenna mukaan lähtee maltolla terästettyä urheilujuomaa, pari energiapatukkaa ja vähän suklaata. Matkalla on kolme huoltoa, joista ainakin saa lisää juotavaa ja syötävääkin siellä pitäisi olla - periaatteessa reissusta pystyisi selviämään juomavyöllä, mutta harjoituksen vuoksi ajattelin ottaa repun. Tietä reissulla on sen verran, että kengiksi pääsee Asicset, toivottavasti jalat ei ota nokkiinsa. Jalat on rasvattu ja raspattu hyväksi. Lähinnä epäilyttää tuo oikean jalan pikkuvarvas, johon tulee aina rakko teippasi sen tai ei, nyt ainakin yritän selviytyä ilman teippausta. Näillä mennään! Kelissä ei pitäisi olla valittamista, jaffaa ja +20 astetta lokakuun ensimmäiselle päivälle..

Nii, joo, määhän sain uusia leluja :). Lainasin otsalampun (Petzl Myo XP) J:lle UTMBhen ja ajattelin saavani en takaisin ajoissa, mutta jo reilu viikko sitten huomasin metsässä juoksemisen liki mahdottomaksi ilta-aikaan ilman keinovaloa. Matkaa jatkossa valaisemaan tilasin Outnetistä maanantaina Led Lenserin H7R:n ja se tuli tänään. Huomenna ei tarvi valoja, mutta jospa jalat kantais jo ens viikolla testaamaan. Painoltaan tuntuu olevan kohtuullisen kärpässarjalainen, kolmella AAA paristolla/NiMH akulla 140 lumenin valoteho. Luulis näkevän jalkoihinsa - ehkäpä jopa pyörän renkaan eteen.

Tyhjät mutta levottomat jalat - olemisen sietämätön vaikeus

Nyt on sitten haettu 1,5 päivää oppia F&S spin puls- kurssilta Kungsbackassa ja todellakin tuntuu, ettei kurssi tullut hetkeäkään liian aikaisin - olenhan jo muutaman viikon ehtinyt "tavallisen" spinningin lisäksi vetää nk. puls-tuntia. Spin puls on siis spinningtunti, jolla kaikilla osallistujilla on sykemittari, jonka lukemat (syke ja %HRmax) heijastetaan valkokankaalle. Sykettä ja sen eri alueita hyödyntäen ohjataan kuntoilijoita tehostamaan harjoittelua oikealla tavalla, toisille se tarkoittaa vastuksen lisäämistä ja toisille taas vähentämistä. Tutkimustulokset kun näyttävät, että parhaan harjoitusvaikutuksen saamiseksi täytyy tuollainen tunnin harjoitus rakentaa oikealla tavalla eikä pelkästään mennä veren maku suussa. Tärkeää on riittävän maltillinen sykkeen nosto tehokkaalle harjoittelualueelle 80-85 % (HRmax) eikä turhaan myöskään ylittää tuota 85 % rajaa - sen jälkeen kun VO2max lyö vastaan, eikä keho pääse eroon maitohaposta. Toki tunnin aikana pyritään viettämään lyhyt aika myös lähellä 90 % lukemaa, mutta se ei ole itsetarkoitus. 

Tehokkaan harjoituksen edellytyksenä on tietenkin oman maksimisykkeen tunteminen, itsellänikin se oli hieman hakusessa, sillä en ole koskaan mitään kunnollista maksimitestiä tehnyt vaan olen aika pitkälti luottanut uskollisen Polarini antamaan lukemaan. No, kurssin toisena tuomisena oli kahdeksalla lyönnillä korotettu maksimisykelukema ja takaan, että jatkossa 85 % työsyke tuntuu kintereissä! Saapa nähdä miten tunnin ohjaaminen onnistuu, kun hengästyttää oikeasti aika suurenkin aikaa tunnista. Friskiksellä kun on ajatuksena rehellinen johtaminen (ledare vs instruktör), joten huijaaminen ja luisuttelu on tunnin aikana hieman hankalaa, kun minunkin syke on kaikille näkösällä. 

Kolmas asia kurssin jälkeen on tyhjät jalat. Vaikka viikonlopun aikana ajettiin vain kolme noin tunnin mittaista harjoitusta ja ruokaa oli tavalliseen tapaan tarjolla ainakin riittävästi, tuntuivat jalat viimeisen tunnin lopussa todella voimattomilta eikä syke kovasta yrittämisestä huolimatta noussut 85 % yli. Liekö hiilihydraatteja kartelleen ruokavalion sivuvaikutus? Eilinen meni kevyissä kiipeilyhommissa kun kerrankin on kaupunkiin saatu aurinkoista säätä ihan pidemmäksi aikaa! Tänään vedin lounastunnilla perusspinningin vähän kevyellä vastuksella, tunnilla jalat tuntui ihan hyviltä, mutta treenin jälkeen töissä portaita labran ja konttorin välillä mönkiessä olo oli taas energiaton. Starttihan olisi edessä lauantaiaamuna, sitä ennen vedettävänä kaksi spin puls tuntia, keskiviikkona ja torstaina yksi kumpanakin. Vetämättömyyden lisäksi kiusana on hyvä sää, jota olen odottanut jo toista kuukautta. Tietysti aurinkoinen sääennuste viikonlopulle saa positiiviselle mielelle, mutta nyt arkena ei pysty täysin nauttimaan kelistä, kun pitäisi yrittää pysytellä paikallaan. Paikallaan pysyminen aka lepo (kahden spinningtunnin lisäksi) tuntuu tuskaiselta, mutta kai se tarpeen on, jotta nämä jalat saisi ladattua juoksua varten.. 

Peruspäivä

Tänään oli sitten aika tavallinen päivä, joskin ehkä keskivertoa hieman puuhakkaampi. Ohjelmassa oli tietysti töitä, töissä koko päivän kestänyt alumiiniseminaari, jossa oli maailman kärkikastiin kuuluvia tutkijoita. Harmiksi seminaaripäivä oli pääasiallisesti suunnattu teollisuuden edustajille, joilla ei ole taustallaan materiaalitekniikan tutkintoa, joten sinällään ei paljon uutta sivistystä omaan koppaan kertynyt, muutama mielenkiintoinen juttu kuitenkin.

Työpäivä, kuten niin monet muutkin tämän syksyn aikana, loppui vasta 10 h jälkeen, joten kotona olin vasta kuuden jälkeen vaikka toiveissa oli ollut olla aikaisemmin liikkeellä lenkkikengät jalassa. Tarkoituksena oli juosta viimeinen pidempi maastolenkki ennen tulevan viikon lauantaina juostavaa Holaveden ultraa. 15-20 km oli tavoitteena, Sports Tracker-jälki jäi vain reiluun 13 mutta eiköhän todellisuudessa kumminkin 15 täyttynyt. Päivä kirkastui ja ilma oli miellyttävä - polut on kuitenkin paikoin todella kuraisia ja märkiä runsaiden sateiden vuoksi. Pimeäkin yllätti, seiskan jälkeen on ensi viikolla jo turha ulkoilla ilman keinovalaistusta. Tossut tuntuivat kevyiltä (vaikkakin märiltä) ja juoksu kulki viikon kovasta treenaamisesta huolimatta. Ilokseni sain myös huomata, että mäet, joissa vielä kuukausi sitten vaihdoin kävelyksi osittain vammaisen vasemman jalkani vuoksi, nousivat kevyehkösti ja muutenkin koko matkan oli hyvä meno.

Vaikka yritin kiertää pahimmat lutakot, eivät kengät olleet aivan puhtaat kotiin tullessa.

Toinen ohjelmanumero illalle oli testata ruisleivän tekoa taikinajuureen, jota olen sunnuntaista asti kypsytellyt. Kokemusta juureen leipomisesta tai ruisleivästä ei tosiaan ennestään ollut, mutta koska tällä hetkellä pääasiassa leivon leipäni itse ja rakastan ruisleipää, oli tätäkin kokeiltava. Juuren tein ruisjauhopussin ohjeen mukaan, itse taikinaan sekoitin ruis- ja venhäjauhoja, ruista hienona ja karkeana. Saappaat nähdä, aika vaaleita näyttäis tulleen, maku vielä testaamatta. Nyt kello on kuitenkin yli nukkumaanmenoaika, joten unta kuulaan.

Lounaslaatikoita täytellessä

Ihminen syö elääkseen, toiset meistä jopa elävät syödäkseen. Urheiluhommien suorana seurauksena syntyy täyttymätön ruokahalu, joka pitää jollakin keinoin yrittää pitää kurissa palautumisen varmistamiseksi sekä erilaisten lieveilmiöiden, kuten turhan kiukkuilun, välttämiseksi. Itse kuulun siihen onnelliseen sakkiin, jotka nauttivat kaikenlaisesta ruuasta. Siitä huolimatta tai siitä syystä paino on varmaan viimeiset 15 vuotta pyörinyt 69-71 kg:n tietämillä. Tällekin pituudelle siitä tulee taakkaa ihan riittämiin hilattavaksi ylös alas polkuja ja ajatuksissa olisi keventää ensimmäistä kertaa eläissäni. Siis dieetti on tosiasia, ainakin yritän. Näin alkuun epäusko tuloksen syntymiseen ja pysymiseen on huomattava, vaikka kyseessä ei ole mikään suuri pudotus, jos nyt tasapainon saisi hilattua 5-7 kg alaspäin. Laihduttamisesta en tässä yhteydessä halua puhua, sillä olen kaiken puolin tyytyväinen kroppaani muuten, se vain painaa käytännön näkökulmasta liikaa..

Mahdollisia dieettivaihtoehtoja pohtiessani ei kovin itsestäänselviä kaloriensäästökohteita olemassaolevasta ruokavaliosta löydy. Pääasiassa, varsinkin kuluneen Ruotsin-vuoden aikana, syön kasvispainotteista kotiruokaa kuitenkaan rasvoissa säästämättä - en myöskään kieltäydy herkuista, jos kerran viikkoon on pullaa pöydässä, niin mitäpä tuosta stressaamaan. Tavallisen arkipäivän ruokalista muistuttaa tällaista: 7.30-8.00 aamupuuro, 9.30 kahvilla voileipä, 12 maissa itse tehty lounas, pieni välipala (hedelmä, leipä tms) ennen treeniä ja iltapalalla usein jugurttia ja mysliä. Annoskoot on tietysti "kohtuullisen" kokoiset, puuroa menee kahden edestä, lounaslaatikko painaa 600-800 g ja iltapalallakin on lautanen täynnä. Koska omasta mielestäni ruoan laatu oli jo ennen dieettiaatoksia omasta mielestäni jotakuinkin mallillaan, yritän ajatella ympäristökuormitusta ruoka-aineita valitessani ja kartan kaikkia kevyttuotteita - leivälläkin on voita. Siispä päätin testata tällä hetkellä aika suosittua hiilihydraattitietoista/kriittistä ruokavaliota, joskaan en edes yritä jättää kaikkia hiilihydraatteja pois - energiaa tässä koneessa kuitenkin kuluu. Nyt olen sitten kahden viikon ajan korvannut osan, erityisesti lounaan, hiilareista kasviksilla/salaatilla sekä proteiini- että rasvapitoisilla ruoka-aineilla, kuten kananmunilla, palkokasveilla ja avokadolla. Myös hedelmiä olen syönyt aikaisempaa enemmän. Maustettu jugurttii saa myös jatkossa jäädä kauppaan, tilalle maustamatonta tai muuten vähäsokerista, lisäksi mysleissä täytyy katsoa entistä tarkemmin lisätty sokeri. Kahden viikon takaisesta aamupaino on tullut alas 2 kg. Oho. Toki se heilahtelee aika paljonkin päivien välilä, mutta pitää jatkaa kokeilua.

Tänään sitten syntyi Rivieran kasvispaistos huomiseksi ja perjantaille lounaalle nälkää siirtämään. Toivottavasti maku on yhtä huumaava kuin oli tuoksu valmistettaessa. Muunsin reseptiä hieman omaan makuun sopivaksi ja lisäsin väliin sipulia ja valkosipulia, lisäkkeenä keitettyä kokojyvävehnää ja herne-maissi-paprikaa.

Miten tähän on tultu?

Koska olen ehtinyt miettiä blogin aloittamista jo hetken ja jopa reenailla UTMB mielessä muutaman viikon, yritän tässä alkuun keräillä mistä tämä kummittelu ultrajuoksemisen kanssa oikein lähti ja mitä olen viimeaikoina puuhannut.

Pienen pieni kipinä suorittaa ultramatka syttyi, kun kuulin poikain rekisteröityneen UTMB TDS:lle kesälle 2011. Siinä vaiheessa epäusko suorituskykyyn oli vielä voitolla. Kun poijaat sitten paikat starttiviivalle saivat, minulle jäi vähän hampaankoloon, etten ollut mukana. Ja kun vielä kuulosti onnistuneen juoksun jälkeen siltä, että ensi vuonna olisi pidempi matka, se oikea UTMB, tavoitteena, päätös syntyi vihdoin. Minä kans. Ainakin jollekin matkalle.

UTMB ei kuitenkaan ole niitä kilpailuja, joihin vain ilmoittaudutaan ja maksetaan osallistumismaksu. Halukkaita osallistujia on enemmän, kuin reiteille (neljä erimittaista matkaa) on mahdollista ottaa, joten ensin suoritetaan halukkaiden rekisteröinti ja paikat (n. 1200/startti taitaa olla maksimi) arvotaan. Edes rekisteröityminen ei ole mahdollista ihan kenelle tahansa. Kelpoisuutensa matkan suorittamiseen tulee osoittaa aikaisempina vuosina suoritetuin maastoultrajuoksuja, joista saa nk. UTMB kelpoisuuspisteitä, joita taas vaaditaan eri määriä eri reiteille. Tästä syystä ensimmäinen ultramatkani olisi hankittava jo kuluvana syksynä, sillä rekisteröityminen sulkeutuu tammikuun puolivälissä. No, mikäpä siinä, sen kun tapahtumia hakemaan. Harmikseni sain huomata, että valikoimaa ei täällä Pohjoismaissa ollut kovinkaan laajasti, että pisteiden kerääminen kävisi helposti - TDS vaatii kaksi pistettä, eli kaksi n. 50 km juoksua tai yhden tarpeeksi vaativan 70 km suorituksen. Ainoa muihin suunnitelmiin sopiva juoksu olisi ollut syyskuun 17. Renasta Lillehammeriin kuljettava Birkebeinerlopet , jonne ehdinkin ilmoittautua ja aikalailla valmistautuakin, mitä nyt reilun kuukauden aikana ehtii tehdä. Viikkoa ennen starttia tuli kuitenkin ilmoitus, että suuren sademäärän vuoksi ultramatka jouduttiin perumaan - harmitus oli suunnaton. Toisaalta onneksi näin, sillä seuraavaksi mahdollisuudeksi muodostui Nepalissa tammikuun ensimmäisenä juostava Annapurna100, jonne sitten oltaisiin J:n kanssa menossa (lentoliput Abu Dhabista Katmanduun jo liki tilattu)!

Tähän välille mahtuu (ainakin) yksi juoksu, 55 km maastojuoksu Grännasta Tranåsiin vaellusreittiä pitkin, Holaveden ultra. Se juostaan lokakuun ensimmäisenä ja pitäisi toimia hyvänä kuntotestinä nyt, kun kunnolle voi vielä oikeasti tehdä jotain, sekä ennen Annapurnaa että sitten sitä oikeaa koitosta, jos sinne paikan saan. Keväällä juoksin ex tempore n. 30 km Ombergin vaellusreitin, ja se nyt meni kohtuullisesti, joten omat odotukset on varovaisen toiveikkaat, että nyt hieman enemmän juoksua reenattua 55 kilsaa ei pitäisi tuntua ihan mahdottomalta.

Jaa, että miksikö?

En minä oikein tiedä. Olen nyt tämän jalkapalloelämän jälkeisen elämän ollut pelkästään impulsiivitreenaaja, harjoitellut koska se on kivaa. Sillä pääsee aika pitkälle, varsinkin kun nauttii liikkumisesta yhtä paljon kuin minä pidän. Mutta kyllä siinäkin raja vastaan tulee, tosin viimeisen vuoden aikana on ilokseni kunto ja suorituskyky ottaneet askeleen eteenpäin, mutta silti. Lisäksi tähän mennessä olen pystynyt kaikkiin urheilusuorituksiin, joihin olen itseni sekaan laittanut. Ajan ja nopeuden kanssa minulla on vähän motivaatiovaikeuksia, joten mieluummin haastan itseni ajan ja matkan pituudella. 120 km Alpeilla kuulostaa vielä nyt aika kovalta keikalta, jospa siitä saisi vielä vähän ekstrareeni-intoa ja suunnitelmallisuutta tekemiseen, ja kunnon kehitys jatkuisi samaan malliin.

Palaan vielä tulevissa jutuissa reenailuhommiin, muuten venyy ihan mahdottomuuksiin tämä turinointi. 

Ehkä se on aika..

Tässä se nyt ois, enimmäkseen minulle itselleni, mutta jos joku muu tänne eksyy, niin mikäpä siinä. Tarkoituksena on kerätä fiiliksiä reenaamisesta, kilpailuista, muiden liikuttamisesta sekä elämästä, joka pyörii ensin mainittujen ympärillä. Jonkin aikaa olen blogia miettinyt, mutta en vain ole aloittanut. No - nyt olen. Sitten se on vain jatkaa.