Linja-auto lähti Katmandun keskustan ”turistibussiasemalta” eli kadun varresta, johon oli pysäköity pitkä jono eri matkantarjoajien parempiakin päiviä nähneitä linja-autoja. Jonon hännillä oli meidän auto, joka seisoi kadun reunalla konepelti lupaavasti auki. Olimme paikalla hyvissä ajoin, mutta pääsimme istumaan kylmään ja pimeään linjuriin odottelemaan päivän valkenemista ja matkan alkua. Lipuissa oli mainittu lähtöaika, mutta ei mitään milloin olisimme perillä. Kisan järjestäjältä olimme kuulleet matkaa olevan n. 210 km ja että turistibussilla tuo matka taittuisi 6-8 tunnissa – tietysti tiet olisivat vuoristossa mutkaisia, mutta että silti yli 6 tuntia.
Matka lähti käyntiin vähän yskähdellen, kuskin elkeistä päätellen autossa ei ollut ohjaustehostinta tai muitakaan kuskin työtä helpottavia apuvälineitä. Peruutustutkia tosin riitti joka kulmalle, henkilökuntaa näytti olevan kuskin lisäksi ainakin rahastaja ja muutama sekatyömies, jotka vastasivat tavaroiden pakkaamisesta mm. auton katolle ja muutenkin katsoivat peruutettaessa ja tiukoissa mutkissa, että auto pysyi tiellä. Autossa ei ollut lämmityslaitetta ainakaan asiakkaille asti ja se rämisi ja kolisi epäilyttävästi – liekö tuo selviäisi ehjänä koko matkaa. Tosin tuossa vaiheessa ei minulla ollut oikeasti käsitystäkään, kuinka rasittava matka todella oli edessä. Kaupungissa pysähdyttiin muutaman kerran ottamaan matkustajia kyytiin, enimmäkseen paikallisia/intialaisia perheitä. Matkalla ulos Katmandun laaksosta alkoi totuus matkan luonteesta käydä ilmi. Torvien sointi jatkui eiliseltä totuttuun tapaan ahkerana, tiessä oli mutkia ja kuoppia. Olipa matkan varrella viranomaisten tiesulkujakin. Kun ensimmäinen sola oli ylitetty alkoi matka alas seuraavaan laaksoon ja matkanteko alkoi muistuttaa oikeasti vuoristorataa, mutkia kuoppia, kallistelua.. huh. Liikennettä oli liiaksikin asti niin kapealle tielle. Torvet soi mutkissa, ohitustilanteissa, kylien läpi ajaessa. Liikenteessä oli paljon kuorma- ja linja-autoja, jonkin verran moottoripyöriä ja henkilöautojakin. Kylien lähellä myös jalkamiehiä, jotka hekin saivat osansa tööttäyksistä. Tie oli paikoin todella huonokuntoinen eikä bussin huono alusta antanut anteeksi yhtään ainoaa kuoppaa. Lähinnä hirvitti entistä enemmän josko koko rakkine pysyy kasassa koko matkan. Näköalat olivat kuitenkin henkeäsalpaavan kauniit, Annapurnan valkoisten ja jyhkeiden huippujen vilkkuessa horisontissa, pienten kylien ja viljelysmaiden sekä jokien vilistessä lähempänä.
Ensimmäinen pysähdys, aamupala, oli reilut 20 minuuttia taitettuamme matkaa 3,5 tuntia. Paikka oli tai oli ainakin ollut vesipuisto altaineen ja liukumäkineen, liekö ollut vain talviteloilla vai pidempäänkin poissa käytöstä. Se ei varsinaisesti sijainnut missään suuremmassa asukaskeskittymässä, mutta parkkipaikalla oli runsaasti vastaavanlaisia turistibusseja. Saniteettitilat yllättivät siisteydellään, olin odottanut pahempaa, vaikka eihän pysähdyspaikka aivan vastannut ABC:n palvelutasoa.
Matkaa jatkettiin samaan rämistelevään tahtiin, toisella puolella vaihteli vuorenseinä ja kylät, toisella puolella joki alhaalla laaksossa, auringon puoleisilla rinteillä ja jokilaaksossa viljelysmaita. Niillä tiluksilla ei juuri Valtralla möyrittäisi. Joen ylittivät säännöllisin väliajoin riippusillat ja vaijerilossit, alempana veden tasolla näkyi myös tilapäisesti kasattuja kulkusiltoja kapeammilla kohdilla veden ollessa alhaalla. Kylät koostuivat pääasiassa tiilistä ja puusta kyhätyistä hökkeleistä, tuskinpa kovin monessa oli kattopeltiä ruuvattu rakenteisiin vaan peitteen piti paikallaan kivet. Äkkinäinen voisi kuvitella talvisaikaan olevan varsin vilpoista varsinkin ylempänä vuoristossa sijaitsevissa asumuksissa, vaikka pakkasta ei juuri olekaan, viileää yöaikaan riittää. Nepal kuuluu kuitenkin maailman köyhimpiin maihin, sähkökatkot ovat yleisiä, mutta maanviljely ja ruoan tuotanto tuntuu kuitenkin täällä onneksi luonnistuvan.
Lounastauko pidettiin myös kellon ollessa jo yli puolen päivän. Harvakseltaan silmiin sattuneiden kilometritolppien mukaan matka todellakin eteni niin hitaasti kuin ennakkotiedot antoivat olettaa. Matkaa oli vielä yli kaksi tuntia lounastauon jälkeen. Vähitellen kuitenkin lähestyimme Pokharan laaksoa, maasto muuttui alavammaksi ja asutus jatkuvammaksi. Katujen kunto puolestaan heikkeni entisestään ja epäilys heräsi bussin äänimaailman muuttuessa entistä epävireisemmäksi, että noinko tuo matka katkeaisi kalkkiviivoille. Bussiasemalle kuitenkin saavuttiin, kello oli tuossa vaiheessa vartin yli kolme iltapäivällä ja takana olivat ehdottomasti hitaimmat bussissa vietetyt kilometrit, mutta nähtävää oli riittänyt eikä aika käynyt pitkäksi kaikesta huolimatta. Bussiasemalta suunnitelmissa oli suunnata kaupunkiin majoitusta etsimään, se kun oli jäänyt ennalta varaamatta. Korppikotkien lailla asemalla kimppuumme hyökkäsi erinäisiä majoituspalveluiden tarjoajia, joista yhden kyytiin sitten lähdimme – ”Vain 25 dollaria yö, ei kannata mennä keskustaan, siellä on kallista ainakin 100 dollaria, meillä paras näköala..”. Tarkistimme huoneen, eihän siinä kehumista juuri ollut mutta näköala oli todellakin lumoava, mikäli katsoi yli roskaisena virtaavan joenuoman ja vastapenkalla sijaitsevan pienen maatilan. Annapurnan korkein huippu kurkisteli auringon kajossa. Päätimme jäädä hotelliin yhdeksi yöksi nyt ensin ja käydä iltakävelyllä kaupungissa katsomassa kisakeskuksena toimivan hotellin ja muiden majoituslaitosten tarjontaa. Näistä ensin mainittu oli täynnä ja nälkäkin jo kurni. Illallisen ja lyhyen shoppailukierroksen (samaa tavaraa kuin Katmandussa, pääasiassa North Facen retkeilykamppeita, paikallisia vaatteita, kirjakauppoja ja kioskeja) päädyimme kysymään hintaa korttelin päässä kisakeskuksesta, josta saimme korkeamman standardin huoneen liki samaan hintaan kuin syrjäisestä ensimmäisen yön majapaikasta. Sinne sitten huomenissa.
Kaupungissa sattui olemaan samanaikaisesti myös festivaali ja sakkia riitti kävelykaduksi muutetulla pääväylällä. Kadut olivat reunustettu erilaisilla ruokakojuilla ja tilapäisillä ravintoloilla, varsinaiset ravintolat olivat levittäneet grilliterassit kadulle. Musiikkia kuului joka kulmalta, kadulla kulki erilaisia perinteisiin asuihin pukeutuneita performanssiryhmiä, jotka pääasiassa soittivat, lauloivat ja tanssivat. Itseäni ihmetytti tavallisten turistien, länsimaistenkin, määrä. Läheskään kaikki eivät näyttäneet tulleen tänne ulkoilma-aktiviteettien takia. Tai eihän sitä tietysti päällepäin näe, onhan täällä varmasti helpompiakin vaelluksia tarjolla. Ja kuten Katmandussa ohjelmapalveluyrityksiä on monta korttelissa ja voisikin olla mielenkiintoista viettää näissäkin maisemissa pidempi aika harrastaen monenmoisia aktiviteettejä, joihin nämä uskomattoman kauniit maisemat antavat mahdollisuuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti