15. heinäkuuta

Hyvin nukutun yön jälkeen pääsimme taas nauttimaan ylitsevuotavasta vieraanvaraisuudesta. Vaikka meillä ei Neriuksen vanhempien kanssa oolut yhteistä kieltä joko tulkattuna tai muuten tarjolla oli lähes koko ajan jotain. Talo sijaitsi pienessä maalaiskylässä ja pihalla ja lähipellolla kasvoi kasviksia ja juureksia ja olipa pieni kanalakin. Näiden tuotteita saimme vielä viimeiseksi lähtöä tehdessämme mukaan. Kävimme aamiaisen jälkeen kiertokävelyllä ja -ajelulla lähiympäristössä. Vaatimatonta, mutta kaunista seutua. Päivällä vielä grillattiin ja savustettiin Neriuksen kalastamaa kalaa ennen kuin oli meidän aika jatkaa matkaa kohti Tallinnaa ja Suomea.

Olimme yrittäneet varata lauttamatkaa pariin otteseen, mutta ilmeisesti lomaliikenteessä on sen verran liikennetä, ettei vapaita paikkoja ollut saatavissa. Päätimme vain ajaa satamaan ja kysellä jos jollakin lautalla olisi tilaa täyteenbuukkauksesta huolimatta. Saavuimme satamaan tasan kello 00.00 ja ajoimme avoinna olleelle Ekerö linesin tiskille ja kysyimme mahdollisuuksista ostaa peruutuspaikkoja jpllekin lautalle, mutta tyly vastaus kuului "laivat on täynnä, ei onnistu". Pysäköimme auton ja kävelimme matkustaterminaaliin katselemaan mahdollisia aikatauluja ja yhteystietoja, joihin voisi soittaa ja varata liput maanantaille. Yksi tiskeistä oli auki, josta kysyimme mahdollisuutta ostaa autopaikkaa, mutta meille sanottiin, että ne myydään ulkona. Tässä vaiheessa meinasi mennä usko, sillä ensimmäisellä kysymällä meille ei ulkona suosuttu myymään mitään edes seuraavalle päivälle. Päätin vielä kysyä toiseltä tiskiltä ulkona kellon ollessa 00.10 ja vastaukseksi sain, että lähdössä olevalla lautalla on tilaa, teillä on 5 minuuttia aikaa. Ei kun juoksujalkaa autolla ja takaisin tiskille, liput, ja auto lauttaan. Lautta lähti 00.30 ja saapuisi Helsinkiin 06.40.

14. heinäkuuta

Aikavyöhykkeen vaihto ei sujunut täysin ongelmitta, sillä myöhäinen saapuminen Kaunaksen yhdistettynä aikaiseen herätykseen ja kellon siirtpon tunnilla eteenpäin aiheutti pommiin nukkumisen, mutta ehdimme silti odottamaan tapaamispaikalle muita melontareissuun osallistujia. Ajoimme Kaunaksesta luoteeseen 140 km Jurajoelle, minne meille toimitettiin kajakkikaksikot (10 kpl) ja edessämme oli 22 km jokea melottavaksi. Kyseessä oli varsin virkistyshenkinen tapahtuma eikä melotut kilometrit tai suoritukseen kulutettu aika ollut pääosassa ollenkaan. Osalla osallistujista meininki lipsahti jopa hieman turhan riehakkaaksi urheilujuomien parissa. Saimme nauttia puolipilvisestä ja sopivasta lämpötilasta koko päivän, yhteensä olimme viisi tuntia vesillä ja reissun päälle grillattiin maukkaita saslikivartaita ja  saimme muutenkin tutustua liettualaisen kesäkeittiön herkkuihin. Hyvää oli.

Illalla ajoimme vielä Neriuksen ja hänen vanhempiensa vieraaksi Kupiskiksen kylään. Olimme taas varsin myöhään perille, mutta meidät otettiin erittäinen sydämellisesti vastaan ja pöytään oli katettu yhtä sun toista ja lasiin kaadettiin viiniä. Tontilla oli myös sauna, joka oli lämmitetty meitä varten. Pääsimme siis vieraanvaraisuuden lisäksi kokemaan liettualaisen saunakulttuurin. Kotoiseen verrattuna selvimpänä erona olivat pyyhe ja saunamyssy. Pitkästä päivästä väsyneinä ja saunanpuhtaina unta ei juuri tarvinnut ollalla osotella.

12. heinäkuuta

Wienistä meillä oli 200 km matka Tsekkeihin Olomoucin kaupunkiin, jossa oli sovittuna kanootin testaus. Rajan ylitimme Mikulovissa emmekä ajaneet navigaattorin ehdotteluista huplimatta Slovakian kautta. Matkalla kävimme ajelemassa myös Brnossa etsimässä ilmatäytteisten kanoottien jälleenmyyjää, mutta emme löytäneet oikeaan osoitteeseen. Hetken saimme pyöriä myös Olomoucissa, siellä tosin olimme aivan oikeassa paikassa, joskaan emme uskoneet sitä alkuun kun kyseessä oli yliopiston rakennus eikä vettä meidän karttojen mukaan ollut mailla halmeilla. Niinpä vain kyseisestä rakennuksesta löytyi Tsekin koskimelontamaajoukkuuen vaja ja vajan takaa pieni joki. Kanoottikin löydettiin ja päästin testaamaan. Liukkaasti se kyllä kulki. Se kanootti jäi vielä sinne, mutta toisesta kaupasta hankimme ilmatäytteisen kanootin ja koskimelontakamppeita, jospa Liettuasta ja/tai Suomesta löydettäisiin oikeasti virtaavaa vettä ja päästäisiin raftinghommiin. Ainakaan tsekiläisten ihmisten palvelualttiutta ei voi kritisoida, sillä saimme apua sekä oikean kanoottikaupan löytämisessä että kyseisen kaupan omistaja kävi vielä saman iltapäivän aikana hakemassa kanootin meille 100 km päästä, sillä heillä ei ollut kyseistä tuotetta varastossa.

Olomoucin kaupungin keskusta oli vanhan näköistä ja viihtyisän oloinen, sieltä löytyisi varmaan näkemistä turistimielessäkin, eikä hinnat päätä huimaa, hotellin ravintolassa 0,5 l olut maksoi 35 CZK eli 1.40 €. Väsy painoi matkalaisten silmissä sen verran, että nukkumatti korjasi unten maille hyvissä ajoon lataamaan akkuja ajomatkalle Puolan läpi Liettua Kaunakseen, missä tapaamme Jaakon kanssa Emiraateissa töissä olleen Nerijuksen.

13. heinäkuuta

Matka jatkui hotelliyön jälkeen kohti Liettuaa. Ostravassa tankki täyteen ja vihdoin ostimme myös karttakirjan. Se osoittautuikin heti tarpeelliseksi, sillä navigaattorimme on jo sen verran vanha, että osa teistä siitä puuttui kokonaan eikä tähän tablettiinkaan tullut ladattua Googlen tarkempia karttoja Puolan osalta. Olomoucista ajoimme Ostravaan isoa uutta moottoritietä, joka puuttui navigaatorista. Kyseneinen moottoritie jatkuu Puolaan kuluvan vuoden aikana, nyt siitä eo vielä päässyt läpi, joten karttakirjaa ja tabletin karttaa hyväksi käyttäen täytyo tehdä uusi suunnitelma. Rajan ylitimme Chalupkissa, sieltä tietä 78 Wodzislawiin, mistä bongattiin opaste moottoritielle A1. Välissä oli vielä 11 km pätkä aivan liian raskaasti liikeenöityä kylätietä kohti Swierklanya ja moottoritien liittymää. Liittymä hämäsi kyllä suuntavaiston, mutta opasteiden mukaan pääsimme jatkamaan kohti Czestochwaa ja matka taittui hyvää vauhtia.

Uusi moottoritie A1/E75 jatkui myös koko matkan Gliwicen ja Katowicen ympäri ja yhdistyi vanhaan 1/E75:een. E75 sujui myös ihan kohtalaisesti, sitten Piotrkówista käntynyt E67 kohti Warsovaa oli remontissa melkein koko matkalta ja eteneminen hidastui. Remontin jälkeen tie on kaksikaistainen molempiin suuntiin ja nielee rekat ja muut helppsti, mutta nyt paljon liikenteen seassa oli myös runsaasti työmaaliikennettä, joten jarrujalka sai olla herkällä. Lisäksi matkan varrella oli kohtuuttoman monet liikennevalot, joten pysähdyksiä oli tämän tästä. Pääsimme sopivasti neljän maissa Warsovaan, missä ohitustie on vasta rakenteilla. Selvisimme kunnialla läpi kaupungista, mutta ongelma oli päästä ulos.. ruuhka tielle E67 kohti Bialystokia oli melkoinen. Ruuhka jatkui koko matkan Bialystokiin asti, vasta sen jälkeen hellitti hieman. Vauhtia oli Puolan poliisin mielestä liiaksikin asti juuri siinä vaiheessa kun Liettuan raja jo siinsi horisontissa. Pieni ylimääräinen ohjelmanumero siitä seurasi ja saavuimme Kaunakseen vasta yhdentoista jälkeen paikallista aikaa.

10.-11. heinäkuuta, siirtymä

Ajoimme Morzinesta kauppareissun jälkeen Thononiin Genevejärven rannalle ja tankkasimme auton ennen Sveitsin puolelle siirtymistä. Nukuimme keskiviikon vastaisen yön matkan varrella jossakin Sveitsin puolella ennen jatkamista. Reitti kohti Tsekkiä kulki Zürichin, Innsbruckin, Salzburgin ja Wienin kautta Brnoon ja sieltä Olomouciin, missä on tarkootus käydä katsomassa kanoottia.

Sveitsin tietullit maksoimme koko vuodeksi jo ensimmäisellä kerralla rajaa ylittäessä, maksupisteestä kun ei oikein voinut edes ajaa ohi. Olimme ajaneet tyytyväisinä Itävallan läntisen sakaran poikki ilman kyselyjä tiemaksuista (tunnelimaksu Sveitsin puolelta tullessa) mutta toista kertaa Itävaltaa lähestyttäessä Salzburgin suunnalta huomasin useammankin huoltoaseman mainostavan myyvänsä tiemaksutarroja (Vignette), mutta vasta aivan rajalla pysähdyimme (ajettuamme viimeisen myyntipaikan ohi, tietysti), emme ole aikaisemmon Itävallassa käyneet eilä käytäntö ollut tuttu. Internetin ihmeaikoina kävin huoltoaseman ilmaista nettiä käyttäen tarkistamassa että miten sen tietullin kanssa on ja niinhän sionä sitten sompailtiin takaisin myyntipisteelle. Eikä rajalla tarroja tosiaan ollut myymässä. Tällä kertaa vaihtoehtona oli ostaa 10 päivän versio koko vuoden maksusta.

Päivän aikana ajoimme Wieniin, missä kävimme katselemassa kaupunkia ja jäimme leirintäalueelle yöksi. Huonosti nukuttu yö painoi sen verran, että kunnon yöunilla olisi käyttöä ennen kuin on aika pyyhkäistä Puolan läpi enempiä pysähtymättä. Liettuassa olemme luvanneet olla perjantaina illalla, matkaa Wienistä noin 1100 km. Leirintäalue oli aivan Tonavan rannalla lähellä keskustaa ja melko iso. Teltta-alueella oli paljon pyöräretkeilijöitä.ystytimme teltan ka lähdimme käymää ruoka- ja kaasuostoksilla. Ruokaa löydettiin, mutta kaasua ei saatu. Vaikuttaa siltä, että saksankielisessä Euroopassa ei tunneta Primuksen keittimien käyttämää kierreliitäntää. Seuraavalle reissulle siis tarpeeksi kaasua mukaan. Palattuamme leirintäalueelle saimme huomata muurahaistenkin asuttavan samaa tonttia ja poissaollessamme maahan jätetyt laukut olivat täyttyneet elämästä. Onneksi sisäteltta oli kunnolla kiinni ja suurin osa kamppeista autossa, joten eipä sinä isompaa vahinkoa sattunut.

Saimme nukkua muurahaisilta ja muiltakin rauhassa ja jatkoimme matkaa kohti Tsekkiä.

10. heinäkuuta

Vielä eilisenkin ajeluista huolimatta alueelle jäi tutkittavaa, Chatelin ja Torgonin enduropolku houkutti. Aamulla oli kuitenkin ensimmäisenä purettava leiri, vihdoin olisi aika hyvästellä Portes du Soleil tälle reissulle ja jatkaa matkaa kohti itäistä ja pohjoista Eurooppaa. Aamupalalle haimme taas leipurilta tuoreita croissanteja ja leirin purku sujui aurinkoisen taivaan allahuolimatta illan ja yön sateista. Monet muutkin telttailijat purkivat leirinsä. Les Marmotesin leorintäalue oli mukava paikka hyvällä sijainnilla alueen pyöräilyjä ajatellen. Kooltaan se on kuitenkin pieni, joten aika monta vaunua/asuntoautoa ohjattiin portilta muille leirintäalueille. Pyörien ollessa katolla ei auton pakkaaminen aiheita sen suurempia tuskia, kamppet vain laukkuihinsa ja kyytiin. Ajoimme auton kaupunkiin parkkiin ja olimme lähdössä pyöräilemään, kun J päätti vielä vaihtaa jarrupalat, kulutuspintaa oli tasan ohuen jousen verran jäljellä. Se vaihto ei sitten mennyt ihan kuten Strömsössä, vaan jarrupalojen säätökierre kiertyikin odottamattomasti kokonaan auki ja tottakai kahvasa ollut jarruneste karkasi maahan. Samalla sekunnilla viereiseen parkkiruutuun ajoivat leorintäalueella naapureina majailleet brottipojat, joilta saimme puuttuvan jarrunesteen ja jarrun ilmattua. Varmuuden vuoksi kävin ostamassa nestettä jarruihin tulevia tarpeita varten.

Aamupäivän aikana taivaalle oli vähitellen kerääntynyt pilviä ja niinpä ensimmäiset sadepisarat vihmoivat gondolin ikkunoihin noustessamme taas Super-Morzinella kohti loistopolkuja. Harmaa sää sai mielen vähän matalaksi ja alkuperäisen suunnitelman toteuttamiskelpoisuuden kyseenalaiseksi - mitä sitten, jos päälle puskeekin myrsky, kun on alueen toisella laifalla usean hissinousun päässä autosta? Lähdimme kuitenkin kohti Chatelia ja toiveissa löytää Torgonin näkemättömät polut. Chateliin laskeva polku olisi ainakin ajamisen arvoinen. Niinpä vain pääsimme harvojen pisaroiden saattamana Chateliin ja ylös kohti Torgonia. Täällä ei selvästikään ollut vastaavaa pyöräilyruuhkaa kuin muilla asemilla eikä polkua oltu merkitty kovinkaan selvästi. Siis eksyimme vaihteeksi suunnitelmastamme ja ajauduimme takaisin ensimmäisellä kieroksella ajamallemme tielle. No, ei auttanut, päätimme jatkaa toisaalle, sillä pyöränjälkien poissaolo viittaisi siihen, ettei kyseessä ollut mitenkään erityisen suosittu reitti.

Edessämme oli joku sata korkeuserometriä kitkutettavaksi pyörällä ja olipa näille kulmille jäänyt revanssi harhailujen puitteissa edelliselläkin kerralla, kun emme parissakaan kohtaa pysyneet reitillä. Ensimmäinen näistä harhaanajoosta osoittautui kyllä kyseenalaiseksi, sillä ravintolan kulmilta ei löytynyt viittoja tai muita vaihtoehtoja kuin autotie ylös. Ehkä siinä oli polku, mutta se olisi oålut jyrkkyytensä vuoksi monin kerroin tietä raskaampi nousu huomattavasti lyhyemmästä pituudestaan huolimatta. Siispä jatkoimme pikkurattaalla polkemista kohti satulasta lähtevää hauskaa polunpätkää, jonka jälken edessä oli toinen revanssin paikka. Tällä kertaa ravintolalle vievä tie osoittautui oikeaksi ja seurasimme reittiä pitkin hissille asti. Tämäkin lasku seurasi teitä, asvaltin sijaan hiekkapällysteisiä ja suorat serpentiinimutkien välissä olivat pidempiä, joten lasku Morginsiin oli näin hieman mielekkäämpi.

Morginsissa testasimme kerran dh-rataa ennen kuin jatkoimme eteenpäin. Sininen reitti osoittautui erittäin vaativaksi, pahemmaksi kiin useimmat ajamani punaiset reitit. Moelestäni reittien eriarvoinen luokittelu aiheutti harmitusta ainakin minissa, joka ei ole mikään ääretön rämäpää ja liikkeellä ei-alamäkipyörällä. Huolimatta kohtuullisista maastoajotaidoista liian jyrkkä on liian jyrkkää ja gapit hyppyreissä vähän liikaa. Eihän siinä mitään testatessa hävinnyt, mutta eipä tällä kertaa voittanutkaan oikein mitään.

Seuraava pätkä reitillä oli taas alkuun loistavaa polkua lehmien seassa, välillä piti kiirettä miinoja väistellessä. Eikä väistäminen edes aina onnistunut. Champoussinin hissiltä alloi sitten maisemallisesti hienoin pätkä koko reitillä. Päivä oli taas alun uhkailuistaan huolimatta kirkastunut ja lämmennyt, tällä kertaa ei tarvinnut edes hytistä hississä saati sitten sitä seuranneessa ylämäessä ennen rinteessä kulkenutta polkua. Oikaisimme tältä pätkältä paluumatkalle suoraan Les Crosetsiin, sillä kello oli jo neljä eikä aika riittäisi Champeryn mutkan tekemiseen, eikä sinä polkuajollisesti edes paljoa menettänyt. Mossettes-Suissen yläasemalta alkoi jo useampaan kertaan ajettu polku, joka sekin tarjoaa endurofiilistelyä parhaasta päästä ja muutaman hikipisarankin vastamäkiin joutuu puristamaan. Les Lindaretsin ala-asemasta oli muodostunut meille jo tapa pysähtyä syömään ja niin tänäänkin päätimme tankata kuskit ennen viimeistä ajoa takaisin autolle. Paluumatkalle Morzineen on hieman huonosti vaihtoehtoja, sillä alempana rinteissä ei kylän puolella kulje reittejä vaan matka olisi taitettava tietä. Valitsimme poljettavan pätkän, mutta tällä kertaa reissun ensimmäinen rengasrikko keskeytti Jaakon matkanteon ennen Lac du Montriondia, renkaan kylki aukesi niin ettei litkukaan tiivistänyt rengasta. Minä pyöräilin alas hakemaan auton ja palasin hakemaan ukon pyörineen, jotta illan päälle ehtisimme aloittaa vielä matkanteon.

9. heinäkuuta

Lepopäivän jälkeen lähdimme tuoreilla voimilla katselemaan toissapäivän kierroksella nähtyjä alamäkireittejä, joita silloin ei ehditty ajamaan reitin kiertämiseen liittyneiden aikataulupaineiden vuoksi. Samalla käytimme mahdollisuuden hyväksi  ajaa uudemman kerran parhaat palat enduropoluista.

(Reittikuvaus täytyy tarkistaa Sports-Trackerista..) Maanantaina retki kulki Morzinesta Avoriazin kautta Les Brochesiin, mistä nousimme suoraan Mossettes-France hissillä Ranskan ja Sveitsin rajalle. Sieltä laskimme alas Les Crosetsiin... Rox shoxin keula antoi vaihteeksi opetuksen eräässä tienylityksessä miten niihin EI kannata tulla, sillä keula painui sen verran syvään kasaan ettei takapuolen liike–energiaa saanut pysäytettyä millään ja matkanteko loppui tangonylitykseen ja mahalaskuun. Polvisuojat ja hanskat ottivat suurimman osan iskusta, mutta kyynerpäähän jäi vauhtiraidat muistuttamaan seuraavia kertoja varten.

Matkaa saimme tälläkin vapaasti suoritetulla reissulla 99,5 km ja aika pehmeäksi kädet ja jalat. Aurinkoiset päivät olivat jonkin verran kuivanneet metsiä, joten kamppeetkaan eivät olleet aivan ensimmäisten päivien veroisessa siivossa.

8. heinäkuuta, lunki sunnuntai

Aamulla havahduttiin sateen ropinaan (ja leipurin tööttäyksiin). Edellinen päivä tuntui sen verran jäsenissä, että päätimme pitää lepopäivän ja jäädä aluelle vielä pariksi yöksi, sillä edellisen päivän kierroksella silmiin osui runsain mitoin mielenkiintoisia reittejä muissa keskuksissa, joissa riittäisi ajettavaa vielä monelle päivälle. Aamu kului levätessä ja pyykätessä, päivällä kävimme kylällä hankkimassa jarrupaloja ja ruokaa sekä muutenkin katselemassa ympärillemme. Onneksi sade herkesi ja taivas kirkastui, joten pyykitkin kuivuivat hyvää vauhtia ja tuleviin seikkailuihin on taas vähempi kuraisia ja hikisiä vaatteita. Loppuilta kului uusia retkituoleja sisään ajaessa, blogia kirjoittessa ja kirjaa lukiessa.

7. heinäkuuta, endurotaivas

Ianin ehdotuksesta päätimme kiertää päivän aikana koko Portes du Soleilin alueen (Tour des Portes du Soleil), sillä kaikkiin hisseihin pääsee samalla lipulla ja reitti on viitoitettu. Reitti on myös suunntiteltu siten, että vain 5 % on ylämäkeä, 15 % tasamaata ja loput alamäkeä. Päivä oli auennut aurinkoisena, joten tänään meitä hellittiin kuivemmilla poluilla ja upeilla näköaloilla, olisihan Euroopan korkeimpia huippuja aivan alueen ympärillä. Alussa meillä oli hieman hankaluuksia huomata reittimerkintöjä, mutta kun pääsimme juonesta kärrylle aukesi enduropyöräilijälle taivas. Vaihtelevaa nopeaa ja teknistä polkua alamäkeen, välillä pätkiä joissa piti polkea ja suurimmat nousut hissillä. Ainoastaan muutamat pidemmät pätkät olivat tietä, muuten ajaminen tapahtui poluilla.

Aloitimme reitin Morzinesta nousemalla Super-Morzine hissillä ja jatkoimme siitä vielä harjanteelle toisella tuolihissillä. Ensimmäiseksi suunta Les Lindarets-keskukseen. Jp tämä ensommäonen pätkä näytto mitä tulevan pitää, alamäkivoittoista single trackia n. 7 km ja liki 300 m laskua. Seuraava hissi (TS Chaux Fleurie) nosti meidät 1925 metriin, mistä alkoi pitkä pätkä 13 km ja 725 metriä laskua. Täöä pätkä oli yksi parhaista, vailka välissä korkeuta piti ottaa myös polkien. Hymy olo korvissa seuraavan hissin (Super Chatel) ala-asemalla. Seuraavalla etapilla harhailimme hieman alkupätkän nousussa, jonka ajoimme maantietä ylös kun reitti taisi kulkea metsässä. Ainoa paikka, jossa meillä oikeastaan saattoi mennä vikaan oli ravintola puoli kilometriä Sveitsin puolelle tulon jälkeen. Yhytimme reitin satulassa, mistä alkoi mukava polkulasku, mutta hukkasimme taas reitin teiden risteyksessä. Oikea valinta olisi tainnut olla ravintola Corbeaulle vievä hiekkatie kun me laskimme asfalttia koko matkan alas Morginsiin. Sieltä taas hissillä ylös ja kohti Champoussinia. Tällä suunnalla tuntui olevan enemmän tievoittoista ajelua meidän reitillä, vaikkakin jokaiselta hissiltä oli myös dh-reittejä tarjolla. Aguille des Champeys tarjosi reitin kylmintä kyytiä auringonpaisteesta huolimatta, navakka tuuli oli pureva ja samasta syystä hissiä ajettiin hiljaisemmalla nopeudella kurjuuden maksimoimiseksi. No, olisi se ollut hikinen urakka polkea saman verran korkeutta. Seuraava etappi alkoi maireilla poluilla, taustalla näkyivät jylhemmät vuoret, Dents du Midi ja Dents Blanches. Portes du Soleilin alue on lähes epätodellisen vihreää metsineen ja alppiniittyineen, niityt yltävät aina useille n. 2000 metrin huipuille asti. Etappi Champereyhin oli taas pidempi ja laskuakin kertyi tuhatkunta metriä. Harmiksi niistä suurin osa tuli teillä eikä poluilla, vaikka alkuun polkupyöräilyn makuun päästiinkin. Champereyssä oli iso gondolihissi, joka kulki vain kahdesti tunnissa ja jouduimme odottamaan lähtöä noin 20 minuuttia. Nälkä alkoi jo vaivata tässä vaiheessa, mutta päätimme jatkaa Ranskan puolelle halvemman ruoan toivossa. Välissä oli enää kaksi laskua ja yksi hissinousu Les Crosetsista. Gondoli keräsi joukon pyöräilijöitä samaan nippuun, joten alkumatkasta oli hieman ruuhkaa, mutta pian pääsimme omaan rauhaan pyöriemme soveltuvuuden ansiosta. Siinä jäivät taakse alamäkipyöräilijät ylämäissä ja tasamailla kun taas xc-tyyppien alamäet sujuivat hitaammin. AM pyörä 160 mm joustomatkalla, loivahkoilla kulmilla ja kohtuullisella pyöräilygeometrialla tarjosi vauhdikkaita kilometrejä. Nämä kaksi pätkää alas olivat taas oikein mukavia ja saavuttuamme toistamiseen tälle päivälle Les Lindaretsiin pysähdyimme pizzalle. Tilatessa 8 € pizzasta tomaatilla ja juustolla, + 1€ lisätäytteistä tuntui kovalta hinnalta, mutta chorizopizzani oli ehdottomasti rahan arvoinen eikä Jaakkokaan pekonipizzaansa moittinut. Evästä kaivattiin, sillä edessä oli vielä yksi pidempi etappi takaisin Morzineen ja sieltä lenkki Les Getsin kautta takaisin, jotta koko reitti tuli suoritetuksi.

Reitin pituus oli ohjeissa 80 km, jossa ei ilmeisesti ole mukana hissinousut, sillä gps näytti päivän jälkeen 99 km. Reissu oli tosiaan koko päivän pituinen, ensimmäisessä hississä olimme noin kello 9.20 ja viimeisen nousun aloitimme 17.05 ja sen jälkeen meillä oli vielä hyvän matkaa alas retken alkupisteeseen.

Kokonaisuutena päivä oli taatusti yksi parhaista maastopyöräpäivistäni ikinä ja suosittelen reittiä muillekin. Vaikka pääasiassa ajetaan alamäkeen ja nousut hoituvat avustetusti ei kyseessä ole kuitenkaan mikään kevyt reissu ja illalla tuntui väsymys koko kropassa. Ei vähiten vasemmassa käsivarressa, joka alkoi saada tarpeekseen röykytyksestä.

6. heinäkuuta, elämä yhtä alamäkeä

Aamulla heräsimme vesilammikosta. Onneksi teltta pitää hyvin vettä, joten olimme kuitenkin itse kuivia. Keräsimme leirimme ja ajoime kylään aamukahville ja etsimään informatiota pyörähommista. Makaaessame kahvilassa huomasimme ensimmäisen positiivisen puolen Ranskan puolella sijaitsemisesta, hinnat olivat halvempia kuin Sveitsissä.

Aamiaisen jälkeen kävimme avaamassa olleessa pyöräkaupassa kysymässä leirintäalueesta ja he neuvoivat ajamaan Morzineen. Sinä sivussa löysin itselleni ajoshortsit alennusrekistä. Seuraava osoite oli Morzinen turisti-info, mistä saimme listan alueen leirintäpaikoista. Jo tässä vaiheessa saatu palvelu tuntui huomattavan ystävälliseltä ja ihmiset vastasivat englanniksi ollenkaan mutristelematta vaikka edelleenkin osan puutteellinen kielitaito kummastutti, onhan kyseessä alue, joka elää vahvasti turismista ja alueella näkyi ja kuului selkeästi brittien läsnäolo.

Pääsimme leirintäalueelle ilman sen suurempia mutkia matkassa ja tällä kertaa kyseessä oli ihan oikea leirintäalue, jossa myös sai ystävällistä palvelua. Monilla paikoilla näkyi pyöriä, joten muitakin olisi takuulla rinteessä. Saatuamme teltat ja tarpin ylös ja kostuneet makuupussit ja -alustat kuivumaan kirkastuneessa kelissä, vaihdoimme ajovaatteet päälle ja suuntasimme hissille. Olimme ajaneet ylämäkeä sen verran, että hissikyydillä alueeseen tutustuminen tuntui hyvältä idealta. Ajoimme päivän aikana vain Morzinen ja Les Getsin alamäkipyöräilyreittejä, joista löytui puuhaa yhdeksi iltapäiväksi. Sateiden ansiosta metsässä oli mutaista ja paikoin varsin liukastakin, mutta kivaa koko rahalla. Päivän päätteeksi olivat sekä pyörät että kuskit perusteellisen pesun tarpeessa. Palasimme tyyväisinä leiriin valmistautumaan seuraavaan päivään.

Morzinen ja Les Getsin reitit olivat vaihtelevaa koneella kaivettua mutkauraa ja metsäpolkuja ja jokainen ajamamme reitti tarjosi varsinkin minulle haasteita. Osa punaisista olivat vähän mturhan jänniä mutta se johtui sateen liukastamista juurakoista, muuten tällä alueella vaikutti reittien luokitus vastaavan paremmin odotuksiamme, siniset olivat ehkä hitusen vaikeita ollakseen aivan aloittelijoille suunnattuja, mutta punaisetkin olivat selvitettävissä. Jonkin verran polut olivat kuluneet kovista jarrutuksista nimismiehenkiharoille, reittien jyrkkyys pakottaa varmasti monet lukkojarrutuksiin, mikä kuluttaa polkuja. Enduron keula ei valitettavasti anna rauhaa moisissa röykyissä, vaan alkujäykkyys aiheutti varsin kovan rasirptuksen käsivarsille. Ilmaakaan keulasta ei oikein voinut vähentää, sillä joustomatkan lopussa se tuntuu painuvan aivan liian pehmeästi kasaan. Muuten ajaminen Enskalla oli hauskaa, vaikka eihän se edelleenkään vastaa dh-pyörää.

5. heinäkuuta, painovoimanvastaisuus jatkuu

Hyvin nukutun yön ja maukkaan aamiaisen jälkeen palasimme takaisin ylös Verbieriin. Olisimme ottaneet hissin laaksosta, mutta torstaina alagondoli ei jostain syystä pyörinyt. Toinen vaihtoehto olisi ollut bussi, täkäläisissä linjureissa oli myös pyörätelineet takana. Valitsimme kuitenkin pakata kaikki tavarat mukaamme ja pysäköidä reitin numero 4 varteen. Tällä kerta parkkipaikka löytyi suunnitellusta kohdasta puusepänpajan vierestä. Pilvet roikkuivat alhaalla, eikä taivas kirkastunut  koko päivänä. Onneksi kuitenkin sadekuurot jäivät lyhytkestoisiksi eikä niiden vuoksi tarvinnut sadetakkia vaivautua kaivamaan.

Kuten edellispäivänkin kierros tämä alkoi pitkällä nousulla asfaltti- ja hiekkateitä pitkin. Lähes kaksi tuntia vietimme ylämäessä päästen muutaman metrin edellistä päivää korkeammalle. Ylhäällä (nousimme kylän oikealta puolelta ylös) löytyi alppinäkymien lisäksi veistospuisto. Ylös reoluun 2200 metriin päästyämmw kääntyi reitti taas korkeuskäyrälle ja ajoimme aikaisemmin ajettua tietä vastakkaiseen suuntaan. Tämä reitti jatkui vielä pidemmälle vasemmalle mistä lasku alkoi. Reitille oli ohjekirjassa annettu kaksi ristiä vaikeusasteeksi ja me tulivat laskuosuudesta, joka oli hauskaa, aoka teknistä kivistä polkua. Aamupäivän lenkin pituus ohjeiden mukaan ajettuna olisi ollut 32 km, mutta sävelsimme hieman lopussa ja ajoimme mielekkäämpiä kävelypolkuja alas kylään. J:n tuttu Emiraateista oli myös saapunut Verbieriin ja tapasimme hänet matkalla autolle. Saatuamme uutta verta remmiin söimme nopean lounaan ja päätimme koittaa onneamme polkujen metsästyksessä laakson toisella reunalla. Verbieristä on kerottu ja kirjoitettu paljpn hyvää maastopyöräilykohteena, mutta me emme tunteneet löytämeemme mitään erikoisesti mainitsemisen arvoista vielä.

Päivän toinen lenkki lähti Brusonin kylästä laakson pohjalta ja suuntasi reilun 1800 metrin korkeuteen ennen kääntymistä alamäken. Lasku suunnoteltiin kävelypolulle, illalla olisi jo varmasti riittävän rauhallista. Niin hikoilimme kirkastuneessa ja sitämyöten lämminneessä säässä kohti korkeuksia. Saimme niskaamme kesäsateen ja näimme alapuolellamme laaksossa sateenkaaren. Aarteen etsimistä jatkettiin kumminkin ylempänä rinteessä, missä pienellä poikkisiirtymällä pääsimme lupaavan näköisen polun alkuun. Polku myös jatkui sellaosena ja saimme todeela hauskan, joskin minulle osottain turhankin vauhdikkaan laskun hyvällä polulla lähes koko matkan takaison autolle. Ylämäkeen vieritetyt hikipisarat olivat vaivan väärti! Palattuamme autolle seurueemme alkoi miettiä tulevien päivien vaihtoehtoja eikäVerbier noussut kovin korkealle listauksessa. Ian oli joka tapauksessa suuntaamassa myöhemmin viikolla Ranskan puolelle Morzineen, joka kuulosti hänen aikaisempien kokemusten perusteella mainiolta pyöräilypaikalta. Morzine on osa Portes du Soleil -hiijtoaluetta ja sijaitsee Genevejärven ja Chamonixin välissä. Kun autokin oli pakattuna niin lähtöpäätöksen tekemiseen ei kulunut paljoa aikaa, vaan Volvon keula käännettiin kohti Ranskaa.

Kävimme matkalla syömässä Chamonixin lähellä ja saimme todistaa kunnon ukonilmaa. Se ei tosin jäänyt siihen, vaan monien mutkien jälkeen saavuttuamme Les Getsiin ja löydettyämme paikan nukkua alkoi semmoinen jyminällä säestetty valoshow, että oksat pois.

4. heinäkuuta @Verbier

Painovoiman vastaista pyöräilyä.

Vihdoinkin suunnitellussa kohteessa. Saavuimme paikan päälle puolen päivän maissa tavoitteena ehtiä vielä pyörän päälle - ensiksi vain piti saada suunnat selviksi minne mennä. Kävimme kysymässä avoinna olevasta pyöräliikkeestä ja viesti tuntui olevan, että missä vain voi pyöräillä, pyöräreiteistä olemassa kartta ja alamäki reitit ovat vaikeita. Huomion arvoista Verbierissä oli liikkeiden (siinä sivussa turisti-info) sulkeutuminen lounasaikaan vaihteleviksi ajoiksi. Infon aukeamista odotellessa kävimme ruokaostoksilla ja ihastelimme vuoria. Kylillä oli varsin hiljaista, paljon tietöitä, rakennustöitä ja muuta tohinaa tulevaa elokuun ryysistä ja talvikautta valmistellessa. Ystävällistä ja englanninkielistä palvelua oli hieman hankala saada.

Turisti-info oli odottamisen arvoinen (avasi lounaan jälkeen kello 13.30). Sieltä löytyi ilmaiseksi vihko, jossa kuvattiin koko laakson alueen pyöräreitejä ja 2 frangilla kartta. Niiden ohjeiden kanssa läksittiin ensimmäiselle reitille, numero 5. Alku aina hankalaa: parkkipaikan löytämimen oli vaikeaa johtuen osittain myöhemmin heinäkuusa järjestettävästä festivaalista, sillä isoimmat parkkialueet kylän keskustassa oli varattu isoille teltoille. Hissin ala-asemalta kylän vasemmalta laidalta löytyi parkkipaikka, vaatteiden vaihto lennosta ja pyörän selkään. Kylältä lähdimme noin 1600 metrin korkeudesta, reitillä saavuttaisimme reilut 2200 m. Metrit ylös 2170 asti tuliva lähes yhtäjaksoisena nousuna alkuun asfaltilla sitten hiekkatienä. Ylhäällä satulassa reitti kääntyi viistorinteeseen kohti kylän oikeanpuoleista reunaa. Tämäkään pätkä ei ollut teknisesti vaativaa, mutta silti kuitenkin viihdyttävää pyöräilyä. Tietä varten oli jopa kaivettu tunneli. Lähes tasamaalla ajo tuntui luvattoman kevyeltä noustujen metrien jälkeen. Saavutettuamme kohdan, josta reitti seuraisi tietä alas takaisin kylään päätimme sen sijaan valita dh-radan ja testata mitä vaikeaksi rankatut reittiluokitukset tarkoittavat. Laskimme sinistä reittiä, jonka pitäisi soveltua vasta-alkajille, mutta eipä se tosiaankaan erityisen helpolta tuntunut. Mutta ihan mukava lopetus kuitenkin. Muille reiteille ei kyllä minun ajotaidoilla olisi asiaa. Päivä oli vaihtelevan pilvinen, laskun aikana saimme niskaamme sadekuuron mutta muuten säästyimme kastumiselta.

Illan pääle oli vielä ohjelmassa majoituspaikan etsintä, alhaalla laaksossa piti löytyä useampikin leirintäalue, mutta kaikki kolme muistuttivat ennemmin trailerpark-tyylisiä asuntoalueita eikä leirintäpaikkoja, jonne maksavat asiakkaat toivotettaisiin tervetulleiksi. Niinpä etsimme hotellihuoneen yöksi.

Sunnuntai 1. ja maanantai 2. heinäkuuta - alkumatka

Eilen lähteminen meni niin myöhään että ajoimme vain Helsingborgiin ja leiriydyimme yöksi startataksemme aamulla hyvissä ajoin. Yövyimme Råå vallar resortin campingalueella, joka oli erittäin hieno (vähän turhankin hieno meidän tarkoitukseen) ja viihtyisä alue Helsingborgin eteläreunalla meren rannalla. Nukuimme teltassa ja testasimme hankkimaamme isoa ilmapatjaa ensimmäisen kerran. Vierasvuodekäyttöön tarkoitettu 20 cm paksu ja 160 cm leveä patja tekee kyllä teltassa nukkumisesta luksusta. Ainoa harmitus oli lintujen pitämä elämä, mutta minkäpä sille.

Kohtuullisesti nukutun yön jälkeen pääsimme kello 7.15 lautalle Helsingöriin (kesäaikaan lauttoja kulkee vartin välein). Seuraavaksi navigaattoriin Rödby ja suunnaksi Saksa. Helsingörin lautalta ei kannata lähteä ihan tyhjällä tankilla, sillä ensimmäiselle helposti moottoritien varrelta löytyneelle huoltoasemalle oli noin 50 km. Kyseisen Shellin automaattikahvi ei ollut kyllä mitenkään maistuvaa. No, karisipa unihiekat silmistä ja tankki täynnä matka jatkui. Rödbyssä olime hieman ennen kymmentä, lautta lähti 10.15 ja Puttgardeniin rantauduttiin 11 maissa. Seuraavat koordinaatit sijaitsivat Winterbergin bike parkin kulmilla ja majoituimme leirintäalueella aivan keskuksen tuntumassa.

Matkalla pysähdyimme ruokaostoksille Olsbergissä, missä eräs rouva tuli ihmettelemään selvällä suomenkielellä, että miten suomalaisia on eksynyt niin syrjäiseen saksalaiseen pikkukylään.  Matkalle sattui yksi jos toinenkin idyllinen kylä, mäkisen maiseman saattelemana todella viihtyisän näköistä seutua. Matkaamme saattoivat sadekuurot ja illan mittaan sade muuttui jatkuvammaksi.

Leirintäaluueella oli teltoilla muitakin pyöräilijöitä, suurin osa asuntovaunuista oli ollut paikalla jo pidempään ja etuteltan sijaan niihin oli rakennettu varsin kiinteä mökki tuomaan lisätilaa. Leirintäalue oli aika vanhahtava, mutta ihan ok hinta-laatusuhteeltaan. Tosin paikan vastaanottovirkailijaa ei voi syyttää turhasta palvelualttiudesta.

3. heinäkuuta - Winterberg bike park

Edessä oli ensimmäinen pyöräilypäivä reissun päällä.  Yöllinen sade oli hellittänyt ja päivästä tuli puolipilvinen. Suunntitelmissa oli ajaa sekä poluilla että dh(down hill, alamäkipyöräily)-radoilla, mutta polkusaalis jäi yrityksistä huolimatta laihaksi, pyöräilykarttaan olo merkitty ainoastaan yksittäisiä pätkiä polkuja ja nekin sijaitsivat etäämmällä keskuksesta. Reilun tunnin pyörimme lähialueella etsien baanoja, mutta ei onnistanut. Niinpä palasimme teltalle vaihtamaan kypärät ja minä vähän suojaavampaa vaatetusta ja palasimme keskukseen ostamaan hissiliput. 10 nousua kummallekin riitäisi, keskuksessa oli kokonaisuudessan 9 reittiä, joista käytännössä kolme oli mielenkiintoisia minulle plus pari lyhyempää, joiden ajamisen ei halunnut hissinousuja käyttää.

Reitti nro 5 (keskivaikea) alkoi 4x tyyliin, keskivaiheilla oli slopestyle alue ja lopupätkä pli mahdollista ajaa northshorea tao seurata reitin 6 alaosaa. Reitti 6 (keskiv) oli koneella kaivettua kaarrehyppyrimutkamäkeä. Sinällään ihan hauska ja vauhdikas jopa meikäläisittäin, mutta varsin monotoninen. Kolmas jokseenkin näilläkin ajotaidoilla ja päällä ajettavista reiteistä oli numero 9, joka oli luokiteltu vaikeaksi. Täältä löytyi jyrkkyyttä, juurakkoa, kulunutta polkua ja monta vaativaa mutkaa toisensa jälkeen. Hyvää treeniä, joskin kerran onnistuin kaatumaan ja lyömään säären kohtuullisen kipeästi ilmeisesti polkimeen. Vauhti ei kuitenkaan päätä huimannut, joten mutaiaia housuja lukuunottamatta muita vammoja ei syntynyt. Vaikka meidänkin pyörät on vähän soveltuvampia alamäkiajon, olisi tämä vimeksi kuvattu polku tuntunut mukavammalta oikean dh-pyörän selässä, vielä loivemmilla kulmilla, matalammalla ja takapainoisemmalla rungolla.

Päivä oli ihan ok, 10 nousua aikalailla tarpeeksi vaikka olisi siellä varmaan koko päiväkin kulunut. Päätimme pakata leirimme päivän päätteeksi ja aloittaa matkan kohti Sveitsiä sinä uskossa, että löytäisimme am(all mountain) tyyppistä pyöräilyä, Winterbergistä kun ei oikein tuntunut löytyvän vaihtoehtoja pyöräretkeilyn ja dh:n väliltä.

Illalla jatkoimme matkaa lähemmäksi Sveitsiä, sillä edessä olisi 700 km ennen reissun varsinaista pyöräilykohdetta. Yön nukuimme autossa jossakin parkkipaikalla hieman moottoritieltä sivussa.

Kesälomaseikkailu alkakoon

Viime hetken karttojen latailut ja auton pakkaus jäljellä. Sitten alkaa toden teolla kesäloma vol. 2012. Ensimmäiseksi suunnitelmissa on Winterbergin bike park Saksassa. Matkaa Jönköpingistä n. 1000 km, joten pyöräilemään päästään jo toivottavasti maanantaina. Sieltä matka jatkuu jossakin vaiheessa Sveitsiin ja Verbieriin, mutta muita ohjelmanumeroita ei ole vielä tarkemmin suunniteltu. Paitsi että meidät on kutsuttu melomaan 14. päivä Liettuaan. Mikäli reissun päällä on tietoliikenneyhteydet kohdallaan päivittelen matkan etenemistä tänne blogiin reissun edetessä.