Vuoden viimeinen päivä

Lauantain ohjelmassa ei ollut enää kummallisempia, periaatteessa lepoa, ruokaa ja kisainfo iltapäivällä. Aamusta vaihdoimme hotellia lähemmäs starttipaikkaa ja kaupungin keskustaa. Aamupalan ja lepohetken jälkeen ohjelmassa oli vielä hieman kaupungilla kävelyä, maisemien ihmettelyä ja lounaspaikan metsästystä ennen kisainfon alkua. Pokharan järven puoli on kuvankaunista varsinkin auringonpaisteessa, harmiksi aikaa ei ollut ottaa paattia tai muutakaan kulkuneuvoa ja käydä katselemassa seutuja toisesta näkökulmasta.

Ensimmäinen yritys päästä syömään lounasta kariutui tiukan aikataulun vuoksi kun tilaamiamme pitsoja ei alkanut kuulua, joten peruimme tilauksen ja käppäilimme liki puoli tuntia myöhässä kisakeskukseen vaan eipä hätiä, jonoa oli vielä vaikka kuinka pitkästi. Palasimme kaupungille syömään lounaan ja nostamaan rahaa kisamaksuun. Siinä olikin hommaa, kun vaihtokurssi eurosta rupiaan on noin 110 eikä automaatista saanut kuin 10000 rupiaa kerrallaan. Ilmoittautumisen jälkeen seurasi yleinen kisainfo, jossa käytiin läpi rataa ja teknisiä asioita huolloista ja niiden sijainnista. Melkoinen urakka on edessä, jos koko 70 km on aikeissa suorittaa, saati sitten niillä, jotka 100 kilometrille tähtäävät.

Illalla ei sitten muuta kuin reppu pakettiin, ruokaa niin paljon kuin napa vetää ja aikaisin unille. Herätyskello soittamaan 3.45, startti paukahtaisi 5.30.

Bussimatkailu avartaa..

Linja-auto lähti Katmandun keskustan ”turistibussiasemalta” eli kadun varresta, johon oli pysäköity pitkä jono eri matkantarjoajien parempiakin päiviä nähneitä linja-autoja. Jonon hännillä oli meidän auto, joka seisoi kadun reunalla konepelti lupaavasti auki. Olimme paikalla hyvissä ajoin, mutta pääsimme istumaan kylmään ja pimeään linjuriin odottelemaan päivän valkenemista ja matkan alkua. Lipuissa oli mainittu lähtöaika, mutta ei mitään milloin olisimme perillä. Kisan järjestäjältä olimme kuulleet matkaa olevan n. 210 km ja että turistibussilla tuo matka taittuisi 6-8 tunnissa – tietysti tiet olisivat vuoristossa mutkaisia, mutta että silti yli 6 tuntia. 

Matka lähti käyntiin vähän yskähdellen, kuskin elkeistä päätellen autossa ei ollut ohjaustehostinta tai muitakaan kuskin työtä helpottavia apuvälineitä. Peruutustutkia tosin riitti joka kulmalle, henkilökuntaa näytti olevan kuskin lisäksi ainakin rahastaja ja muutama sekatyömies, jotka vastasivat tavaroiden pakkaamisesta mm. auton katolle ja muutenkin katsoivat peruutettaessa ja tiukoissa mutkissa, että auto pysyi tiellä. Autossa ei ollut lämmityslaitetta ainakaan asiakkaille asti ja se rämisi ja kolisi epäilyttävästi – liekö tuo selviäisi ehjänä koko matkaa. Tosin tuossa vaiheessa ei minulla ollut oikeasti käsitystäkään, kuinka rasittava matka todella oli edessä. Kaupungissa pysähdyttiin muutaman kerran ottamaan matkustajia kyytiin, enimmäkseen paikallisia/intialaisia perheitä. Matkalla ulos Katmandun laaksosta alkoi totuus matkan luonteesta käydä ilmi. Torvien sointi jatkui eiliseltä totuttuun tapaan ahkerana, tiessä oli mutkia ja kuoppia. Olipa matkan varrella viranomaisten tiesulkujakin. Kun ensimmäinen sola oli ylitetty alkoi matka alas seuraavaan laaksoon ja matkanteko alkoi muistuttaa oikeasti vuoristorataa, mutkia kuoppia, kallistelua.. huh. Liikennettä oli liiaksikin asti niin kapealle tielle. Torvet soi mutkissa, ohitustilanteissa, kylien läpi ajaessa. Liikenteessä oli paljon kuorma- ja linja-autoja, jonkin verran moottoripyöriä ja henkilöautojakin. Kylien lähellä myös jalkamiehiä, jotka hekin saivat osansa tööttäyksistä. Tie oli paikoin todella huonokuntoinen eikä bussin huono alusta antanut anteeksi yhtään ainoaa kuoppaa. Lähinnä hirvitti entistä enemmän josko koko rakkine pysyy kasassa koko matkan. Näköalat olivat kuitenkin henkeäsalpaavan kauniit, Annapurnan valkoisten ja jyhkeiden huippujen vilkkuessa horisontissa, pienten kylien ja viljelysmaiden sekä jokien vilistessä lähempänä. 

Ensimmäinen pysähdys, aamupala, oli reilut 20 minuuttia taitettuamme matkaa 3,5 tuntia. Paikka oli tai oli ainakin ollut vesipuisto altaineen ja liukumäkineen, liekö ollut vain talviteloilla vai pidempäänkin poissa käytöstä. Se ei varsinaisesti sijainnut missään suuremmassa asukaskeskittymässä, mutta parkkipaikalla oli runsaasti vastaavanlaisia turistibusseja. Saniteettitilat yllättivät siisteydellään, olin odottanut pahempaa, vaikka eihän pysähdyspaikka aivan vastannut ABC:n palvelutasoa. 

Matkaa jatkettiin samaan rämistelevään tahtiin, toisella puolella vaihteli vuorenseinä ja kylät, toisella puolella joki alhaalla laaksossa, auringon puoleisilla rinteillä ja jokilaaksossa viljelysmaita. Niillä tiluksilla ei juuri Valtralla möyrittäisi. Joen ylittivät säännöllisin väliajoin riippusillat ja vaijerilossit, alempana veden tasolla näkyi myös tilapäisesti kasattuja kulkusiltoja kapeammilla kohdilla veden ollessa alhaalla. Kylät koostuivat pääasiassa tiilistä ja puusta kyhätyistä hökkeleistä, tuskinpa kovin monessa oli kattopeltiä ruuvattu rakenteisiin vaan peitteen piti paikallaan kivet. Äkkinäinen voisi kuvitella talvisaikaan olevan varsin vilpoista varsinkin ylempänä vuoristossa sijaitsevissa asumuksissa, vaikka pakkasta ei juuri olekaan, viileää yöaikaan riittää. Nepal kuuluu kuitenkin maailman köyhimpiin maihin, sähkökatkot ovat yleisiä, mutta maanviljely ja ruoan tuotanto tuntuu kuitenkin täällä onneksi luonnistuvan. 

Lounastauko pidettiin myös kellon ollessa jo yli puolen päivän. Harvakseltaan silmiin sattuneiden kilometritolppien mukaan matka todellakin eteni niin hitaasti kuin ennakkotiedot antoivat olettaa. Matkaa oli vielä yli kaksi tuntia lounastauon jälkeen. Vähitellen kuitenkin lähestyimme Pokharan laaksoa, maasto muuttui alavammaksi ja asutus jatkuvammaksi. Katujen kunto puolestaan heikkeni entisestään ja epäilys heräsi bussin äänimaailman muuttuessa entistä epävireisemmäksi, että noinko tuo matka katkeaisi kalkkiviivoille. Bussiasemalle kuitenkin saavuttiin, kello oli tuossa vaiheessa vartin yli kolme iltapäivällä ja takana olivat ehdottomasti hitaimmat bussissa vietetyt kilometrit, mutta nähtävää oli riittänyt eikä aika käynyt pitkäksi kaikesta huolimatta. Bussiasemalta suunnitelmissa oli suunnata kaupunkiin majoitusta etsimään, se kun oli jäänyt ennalta varaamatta. Korppikotkien lailla asemalla kimppuumme hyökkäsi erinäisiä majoituspalveluiden tarjoajia, joista yhden kyytiin sitten lähdimme – ”Vain 25 dollaria yö, ei kannata mennä keskustaan, siellä on kallista ainakin 100 dollaria, meillä paras näköala..”. Tarkistimme huoneen, eihän siinä kehumista juuri ollut mutta näköala oli todellakin lumoava, mikäli katsoi yli roskaisena virtaavan joenuoman ja vastapenkalla sijaitsevan pienen maatilan. Annapurnan korkein huippu kurkisteli auringon kajossa. Päätimme jäädä hotelliin yhdeksi yöksi nyt ensin ja käydä iltakävelyllä kaupungissa katsomassa kisakeskuksena toimivan hotellin ja muiden majoituslaitosten tarjontaa. Näistä ensin mainittu oli täynnä ja nälkäkin jo kurni. Illallisen ja lyhyen shoppailukierroksen (samaa tavaraa kuin Katmandussa, pääasiassa North Facen retkeilykamppeita, paikallisia vaatteita, kirjakauppoja ja kioskeja) päädyimme kysymään hintaa korttelin päässä kisakeskuksesta, josta saimme korkeamman standardin huoneen liki samaan hintaan kuin syrjäisestä ensimmäisen yön majapaikasta. Sinne sitten huomenissa. 

Kaupungissa sattui olemaan samanaikaisesti myös festivaali ja sakkia riitti kävelykaduksi muutetulla pääväylällä. Kadut olivat reunustettu erilaisilla ruokakojuilla ja tilapäisillä ravintoloilla, varsinaiset ravintolat olivat levittäneet grilliterassit kadulle. Musiikkia kuului joka kulmalta, kadulla kulki erilaisia perinteisiin asuihin pukeutuneita performanssiryhmiä, jotka pääasiassa soittivat, lauloivat ja tanssivat. Itseäni ihmetytti tavallisten turistien, länsimaistenkin, määrä. Läheskään kaikki eivät näyttäneet tulleen tänne ulkoilma-aktiviteettien takia. Tai eihän sitä tietysti päällepäin näe, onhan täällä varmasti helpompiakin vaelluksia tarjolla. Ja kuten Katmandussa ohjelmapalveluyrityksiä on monta korttelissa ja voisikin olla mielenkiintoista viettää näissäkin maisemissa pidempi aika harrastaen monenmoisia aktiviteettejä, joihin nämä uskomattoman kauniit maisemat antavat mahdollisuuden.

Katmandussa kaupungilla

Maukkaan aamupalan jälkeen lukuisista taksityrkytyksistä huolimatta lähdimme tallaamaan kaupungille, jonka turistikeskusta sijaitsi reilun viiden kilometrin etäisyydellä hotellilta. Muutama muukin mielenkiintoinen paikka olisi kaupungista löytynyt, lähinnä hindujen ja buddhalaisten temppeleitä, mutta päätimme aloittaa Katmandun torilta, jatkaa siitä Thamelin alueelle ja katsoa sitten mitä kello näytti ja miltä jalat tuntuivat. Turistikartan mittakaavan kerrottiin olevan suuntaa antava, joten etäisyyksiin ei voinut sen puoleen luottaa ja kun kävelyohjeet on saanut kokeneelta ultramaratoonarilta ei ”kävelyetäisyyskään” ole välttämättä kävelyetäisyys ihan kaikkien mielestä. Rohkeasti vaan liikenteen sekaan, sekamelska ei ollut unohtunut ja käsitys vain vahvistui päivän aikana. Silti koko päivänä kuulimme vain yhden rysähdyksen. Pääkatujen varsilta löytyi kävelytiet, joilla oli kohtalaisen paljon kulkijoita, mutta täällä ihmiset antavat kuitenkin toisilleen tilaa, eikä liikenne tuntunut missään vaiheessa vihamieliseltä vaikka torvien sointi oli jatkuvaa. Oman pienen haasteensa toi suojateiden puute (kunnioittamattomuus) ja ettei ”liikennevalojen” toiminnasta ollut oikein käsitystä. Mutta sekaan vaan ja yli päästiin tulematta yliajetuiksi, vaikka aika loppumatkasta J onnistuikin unohtamaan vasemmanpuoleisen liikennesuunnan, katsoi tarkkaan vasemmalle, ettei tule autoja ja hyökkäsi tielle, kun olisi pitänyt katsoa oikealle.. no, kaikki varpaat ehjinä edelleen. 

 Ensimmäinen etappi oli Katmandun torialue, jossa oli paljon patsaita ja temppeleitä sekä eri hindujumalille että Buddhalle. Kävimme aikamme torilla pyörittyämme kattoterassilla juomassa kokikset ja ottamassa torialueesta muutaman kuvan. Takaisin maatasoon laskeuduttuamme onnistui ”turistiopas” myymään meille liput alueelle ja riistohintaisen kiertokävelyn. Toki kiertokävelyllä sai mielenkiintoista tietoa alueen historiasta ja eri jumalista, mutta äijä oli kännissä kuin käki. Lisäksi torialueella pörräsi erinäköisiä rihkaman kauppaajia ja kyydin tarjoajia, joilta sai yrittää kieltäytyä parhaansa mukaan. Harva onneksi oli kovinkaan sinnikäs. Irrottauduttuamme oppaasta jatkoimme kohti pohjoista, Thamelin aluetta, joka on kaupungin turistialuetta kaikkine kauppoineen, jotka myyvät joko trekkauskamaa, huiveja, kankaita, paikallista rihkamaa, kirjoja ja karttoja. Mukaan mahtui muutama vaatekauppa, runsaasti ohjelmapalveluyrityksiä ja ravintoloita. Löytyipä matkalta kulkeva suutari, joka korjasi J:n repsottavan kengänkärjen. Hinnat olivat kohtuullisen edullisia, osa tuotteista oli tietysti piraatteja, osa ihan aitoa pääasiassa North Facen (miksiköhän?) tuotteita, jonkin verran löytyi myös muita suuria ulkoiluvälinemerkkejä. Erikoinen yllätys oli viimeiseksi vierailemamme liike, joka oli ehdottomasti suurin, hieman sivussa itse Thamelin alueesta, Shepa adventure gear nimeltään, jossa tuotteet olivat pääasiassa heidän omaa tuotantoaan selvästi, ei mitään halpoja kopioita, vaan materiaalit olivat laadukkaita kuten myös työn jälki. Harmiksi tuotteet olivat myös sen verran hintavia, että saivat ainakin vielä jäädä odottelemaan. 

Ihmeteltävää riitti vilinässä koko päiväksi. Harmitusta aiheutti etenkin ympäristön epäsiisteys. Ojat ja joki haisivat sanoinkuvaamattoman pahalle, roskia lojui virrassa hirvittävän paljon. Kaupungilla roskaa ja ihan paskaakin oli tallattavaksi asti. Huvittavin ilmestys oli kaksi kertaa havaittu jono bensa-asemalle – jonottaisitko sinä n. 200 m parijonossa, jossa toinen on kaksirattaisille ja toinen nelipyöräisille? Vai menisitkö polkupyörällä? Huomenna mennään bussilla, Katmandu-Pokhara vähän reilu 200 kilometriä ja matka kestää kuulemma kuudesta kahdeksaan tuntiin. Saas nähdä mitä näkyy!

Katmadu, Nepal

Lento Katmanduun lähti Abu Dhabin kansainväliseltä lentokentältä. Ei mikään valtavan suuri lentoasema, varsinkaan jos vertaa Dubain lentokenttään, missä saa tallata käytäviä kilometritolkulla koneelta passintarkastukseen ja siitä edelleen laukkuja hakemaan. Lentoasemalla oli kaikenkarvaista kulkijaa, yllättävän paljon myös muita länkkäreitä. Vaikka ulkolämpötilat ovat jo laskeneet Arabiemiraateissa siedettävälle tasolle, oli lentoasemalla kuuma kuin saunassa. Check-in ja baggage drop sujuivat kommelluksitta, passiin sain tällä kertaa leiman ulos, mutta se ei osunut samalle sivulle sisääntuloleiman ja viisumin kanssa. Saa nähdä tuleeko selvitteleminen kun yritän takaisin Emiraatteihin. Muita menijöitä koneeseen oli jonoksi asti, kun turvatarkastus avattiin. Oletettavasti siirtotyöläisiä kotimatkalla. Arvioimme koneessa olleen n. 50-60 istuinriviä, 8 paikkaa/rivi ja kone melkein täynnä, eli johan siinä kansaa kulkee. Lennossa ei ollut muuta valittamista kuin äärettömän pitkä laskeutuminen (n. 1,5 h), jonka aikana eivät vessat eivätkä viihde olleet käytettävissä. No, alaskin päästiin, ikkunoista näkyivät ensimmäiset Himalajan lumihuiput – kaunista. 

 Kisan järjestäjät olivat kertoneet viisumin vaatimista järjestelyistä ja lappusten täyttäminen kuvineen onnistui ja aikamme jonotettuamme pääsimme tiskille. Ei tietotekniikkaa, mikä tuntui riivaavan jonoon eteemme tyrkännyttä venäläisrouvaa, jonka pirtaan ei tahtonut sopia jonottaa muiden mukana. Viisumi maksoi 25 dollaria/euroa tai muuta käypää valuuttaa, paikallista valuuttaa ei vielä rajalla hyväksytty, mutta kaupungissa se on käypää rahaa. Hotelleissa tosin pystyy maksamaan niin luottokortilla kuin muillakin suuremmilla valuutoilla. 

Viimein viisumit saatuamme pääsimme noukkimaan matkatavarat, jotka olivat onnistuneesti perille saapuneet. Tullissa oli melkoinen jono, kun nämä n. 400 paluumuuttajaa tullasivat pakaasejaan. Onneksi meidät viitottiin ohittamaan jono ilman matkatavaroiden läpivalaisua. Emme tietenkään tienneet mikä ulkona odottaisi, kun ei tälle kantille maapalloa ole aikaisemmin tullut reissattua, mutta kun ulkoilmassa ensimmäisenä silmät osuvat määrättömään riviin taksikuskeja, osalla laput, osa hyökkäsi jo aulassa tarjoamaan kyytiä, kiitin itseäni, että taksi oli varattu etukäteen hotellin kautta. Seuraavana silmiin osui rynnäkkökiväärillä varustettu sotilas, joka ilmeisesti piti liian innokkaat taksikuskit heille varatuilla sijoilla ja muutkin asiattomat poissa tuloaulasta. Seuraavana näkyivät taksit. Meinasi varsinkin Emiraattien autostandardiin jo tottuneena päästä nauru kaikille ruttuisille pikkuruppanoille, joita oli jonossa ja rivissä jos johonkin suuntaan. Kunhan siitä päästiin liikkeelle, kävi ilmi, etteipä sitä juuri kummallisemmalla rakkineella noilla teillä ja tuossa liikenteessä kuljettaisi. Eikä auton vuokraaminen omaan käyttöön tulisi mieleenkään. Liikenteestä varmaan hieman yli puolet on polkupyöriä, skoottereita, mopoja ja moottoripyöriä, vajaa puolikas pienempiä pakettiautoja ja pienimpiä mahdollisia henkilöautoja, marginaalissa on oikeat maastoautot ja muut isommat laitteet. Lisäksi liikenne on vasemmanpuolesta ja torvet soivat jatkuvalla syötöllä. Ihmeesti emme päässeet todistamaan yhtään kolahdusta, vaikka säännöt tuntuivat puuttuvan ja varsinkin mopot ja kaikki muutkin, jotka vain sekaan sopivat, käyttivät kaikki mahdollisuudet hyväksi parantaa asemiaan iltapäivän ruuhkassa. Jalankulkijat siellä seassa poukkoillen. Liikennevalojen virkaa muutamissa isommissa risteyksissä toimittivat poliisit/liikenteen valvojat. Hotellimme sijaitsi pienen mäen päällä, varsin kapean kujan päässä, mutta niin vain mutkaisessa mäessä onnistui sujahtaa moottoripyörän meitä kuljettavan pakun ja aidan välistä, järjestyipä siinä autojenkin ohitus.. huh. 

Summit-hotellilla vastaanotto oli erittäin ystävällinen ja paikka tuntui paratiisilta maan päällä liikennekaaoksen jälkeen. Sisäpiha oli rauhallinen ja vehreä puutarha, rakennukset yksinkertaisia luhtitalomallisia. Pihan yli näkyi vuorille ilman ollessa kirkas, mikä oli kuuleman mukaan erikoista Katmandun tapaisessa laaksossa, joka kuuleman mukaan kerää yllensä tavallisesti pilvi/sumu/smog-peiton. 

Illan päälle kävimme katselemassa ympärillemme ja tapasimme paikkaa pyörittävän ja kisan järjestelyissä mukana olevan Rogerin. Hän on hollantilaista alkuperää, mutta kuulemma asunut pitkään eri puolilla Aasiaa. Hän tarjosi tervetuliaisjuomat ja vastasi ystävällisesti muutaman oluen ajan kysymyksiimme Nepalista, Katmandusta, Pokharasta ja kisasta. Pohjatyö reissun mittasuhteita ajatellen oli jäänyt vähän kehnoksi. Söimme vielä ravintolassa illallisen ennen nukkumaanmenoa. Kello Katmandussa on UTC+5:45, mutta aikaisen herätyksen ansiosta jo yhdeksän aikaan olimme valmista kauraa unten maille. Huoneemme oli siisti, omalla kylpyhuoneella varustettu, mutta esimerkiksi pattereita tai lattialämmitystä ei tietenkään ollut, lämpö huoneeseen tuotettiin kuumailmapuhaltimella. Illalla ihmetykseksemme oli sänkyihin tuotu lämminvesipullot, joita meistä kumpikaan ei koskaan aikaisemmin ollut tavannut. Niiden mielekkyys kyllä paljastui peiton alle valmiiksi lämpimään sänkyyn kömpiessä. Pullo piti lämpönsä koko loppuyön ja varpaillakaan ei ollut viileässä huoneessa hätäpäivää – unta riitti melkein kellonympärykseksi.

Jalkojen (ja pään?) säikyttelyä

Eilen ensimmäinen jalkalenkki pitkään aikaan, kaiken spinningin ja matkustamisen jälkeen. Osoitteena oli Wadi Naqap ja ylämäki. Ilman isompia lämmittelyjä ja homma tuntuikin alkuun siltä, ei vaan sovi mulle tuommonen lähtö. Kyllä se sitte mäen loppua kohti alko kulkea ku vähin erin sai hapot jaloista. 50 min yhtä ylämäkeä oli myös uuden tuntuista kun kotona 50 minuutissa ehtii 7-8 mäkeä ylös alas, silti 25 min juoksua alamäkeen, välillä varsin jyrkkään sellaiseen, otti enemmän voimille ja jalat ovat tänään tönköt, mutta eivät kamalan kipeät. 1h 22 min ja 6,7 km.. ei paljoa vauhti päätä huimaa tuollaisissa mäissä. Hotellit Nepalista on varattu, viimeistelylenkki perjantaina.. Huh, sieltä se tulee vähitellen.

@UAE 17.12.2011-8.1.2012

Kiirettä pidellessä viimeiset hommat sateisessa ja tuulisessa Etelä-Ruotsissa pakettiin, kamppeet kasaan ja entistä etelämmäs joulua viettämään (pakoon?). Ei tosiaan kiire hellittänyt ennen junaan nousua, mutta täällä ollaan, reissussa seuraavat reilut kolme viikkoa, joista kaksi Ras Al-Khaimahissa ja yksi viikko Nepalissa. Ja Nepal tarkoittaa seuraavaa juoksua, 70 km Annapurnan maisemissa. Vähän meinaa perhosia pyöriä jo vatsassa, varsinkin kun vauhdikkaan lennonvaihdon ansiosta matkatavarat ovat edelleenkin matkalla, jossain. Siellä on niin hyväksi havaitut kengät, vaellussauvat kuin otsalamppukin kaikista muista kamppeista puhumattakaan. Toivottavasti huomenna olisin taas roippeideni kanssa samassa osoitteessa ja pääsisi tekemään viimeistelytreeniä mäkeen - sitä kun on myös Nepalissa luvassa vaikka "vain" 3210 metriin näyttäisi korkeimmillaan reitti vievän.  

http://annapurna100.com/wp-content/uploads/2011/03/Annapurna100-pokhara-nepal-01.01.2012-ultra-trail-race-document-v1.0s.pdf