Annapurna100, 1.1.2012

Herätyskello herätti aivan liian aikaisin. Vaikka kohtuullisen ajoissa peiton alle ehdittiinkin, piti kadulla vuoden vaihtumista juhliva joukko ja ilotulitukset huolen, ettei uni ollut aivan häiriötöntä ennen vuoden vaihtumista. Kamppeet niskaan, loput kantoon ja kohti kisakeskusta.

Kisakeskuksessa oli säpinää, eilisessä infossa olivat olleet paikalla vain ulkomaalaiset, nepalilaisille juoksijoille oli järjestetty oma info aikaisemmin. Nyt starttiviivalle asettuivat kaikki toistasataa juoksijaa kuka millekin matkalle. Ilma oli lämpimän tuntuinen, mutta päätin silti pitää pitkät trikoot ja pitkähihaisen paidan päällä, reppuun kuoritakki ja fleece ea-pakkauksen, trekkingsauvojen ja eväiden lisäksi. Kuorihousut jätin pois, kun kisan järjestäjät mainostivat hyvän sään suosivan meitä tänäänkin. Tätä päätöstä tulin tosin katuneeksi kisan myöhemmässä vaiheessa. Olo oli latautunut ja odottava, mitähän tästä nyt sitten tulisi. ”Onneksi” lopullinen päätös matkasta täytyi tehdä 40 km kohdalla, jossa reitit erkanivat toisistaan, joten jos siltä tuntuisi pystyisi vaihtamaan vielä lyhemmälle reitille – pitkän matkan aikarajat olivat niin tiukat, ettei niistä kannattaisi edes uneksia.

Hieman klo 5.30 jälkeen matka sitten tosiaan alkoi. Ensimmäiset 12,5 km olivat asfalttia Pokharasta Hyangjan kylään, mistä reitti kääntyi vuorille. Maantiepätkä oli ehkä hieman turhan pitkä, mutta rauhallinen aloitus sopi jaloille oikein mainiosti, kun nousumetrejäkin kertyi vain kohtuullisesti vaikkakin tasaisesti. Samalla juoksijoiden nauha jakaantui pitkäksi ja ruuhkan riski ensimmäisten kapeampien polkujen alkaessa pieneni. Oma vauhti löytyi, joskin kiusana tällä ensimmäisellä pätkällä oli joku paikallisista suuruuksista, joka ei vaikuttanut erityisen kokeneelta juoksijalta. Puuskuttaen hän ohitti meidät moneen kertaan ja ohitettuaan vaihtoi kävelyksi edessämme. Kunhan taas olimme ohittaneet hänet alkoi tutuksi käynyt puuskutus taas kohta kuulua. Muutenkin matkaan näytti lähteneen monennäköistä menijää.

Hyangjan kylässä oli ensimmäinen check point, josta nopsasti banaanit suuhun, repusta sauvat käteen ja ensimmäiseen kunnon ylämäkeen. Matka taittui maastoautoille käypää serpentiinitietä läpi pienten kylien ja viljelysten. Aamukin ehti jo valjeta ja alkoi käymään selväksi, että reissun ensimmäinen pilvinen päivä sattui sitten juuri kisapäiväksi – Annapurnan huippuja ei pilvien seasta näkynyt. Tämä ensimmäinen ”vuoristoetappi” oli reitillä kaiken epäselvin, sillä teitä ja kulkuväyliä risteili tiuhaan. Reittimerkinnät eivät saaneet juurikaan luottamusta heräämään eikä 1:100000 kartalla suunnistaminenkaan oikeastaan ollut kuin suuntaa-antavaa. Niinpä n. 3 kilometriä ennen Dhampus-kylän (23,5 km) huoltoa tehtiin ensimmäinen pummi, toistasataa korkeuserometriä liian alas. Selvyys asian laadusta saatiin paikallisilta, todella pienet lapsetkin puhuvat hämmästyttävän hyvää englantia, tällä kertaa meidän onneksi. Pummaaminen ei kuitenkaan päättynyt tähän vaan loppumatka huoltoon kulki erinäisten viljelmien poikki loikkien, seurana meillä oli nepalilainen pariskunta, joten oikean tien löytymiseksi saatiin apua alkuasukkailta ja huoltoon viimein löydettiin. Henkisesti ja fyysisestikin hankala pummi. Huollosta reppuihin vettä, sillä seuraava etappi oli pidempi, Landrukin kylä sijaitsi vasta 37,5 km kohdalla.

Liekö ollut pummin ansiota vai mitä, mutta seuraavista 15 km matkasta tuli minun reissun raskaimmat. Toki matka alkoi olla mitä enenevissä määrin mäkistä polkua polun kiemurrellessa kylien läpi kohti Landrukia. Kohta Dhampuksen jälkeen käännyimme pohjoiseen kohti Annapurnaa, mutta pilvinen sää piti huolen, ettei upeista maisemista päässyt nauttimaan aivan täysin – tietysti lähilaaksonkin jyrkät seinämät olivat ihastelemisen arvoiset. Tällä etapilla ei enää juuri ollut mahdollisuuksia eksyä, risteyksiä tuli enää harvakseltaan. Yhä suurempi osa poluista alkoi olla kivettyjä ja jyrkimmät mäkiin oli luonnonkivistä rakennettu portaat matkantekoa helpottamaan. Tossut kuitenkin alkoivat painaa ja puolimatka oli vasta lähestymässä ja mieliala alkoi laskea. Tosin onneksi myös selkiä alkoi tulla vastaan, joten muillakin alkoi painaa kintereissä, ohittavaa liikennettä ei juurikaan ollut. Osa portaista oli todella jyrkkiä ja onnistuin kerran liukastumaankin, mutta siinä ei onneksi sen kummoisempaa, pyrstölleni tuiskahdin. Fiilikset oli maassa, jaloissa painoi ja oikean kantapään syrjään oli selvästi hiertynyt rakko. Onneksi ennalta heikoksi lenkiksi tunnettu pikkuvarvas oli sentään heittänyt tuntumasta. Muutamaa kilometriä ennen huoltoa olin aika varma, ettei tänään ollut asiaa 70 kilometrille, mutta päätin silti jatkaa parhaani mukaan siihen asti kunnes päätöksen aika oikeasti olisi. Huoltoon tuntui kestävän ikuisuus päästä. Olimme jo aikaisemmin päättäneet syödä huollossa kunnolla ja kerätä voimia seuraavan 2,5 km etapille, jossa olisi 200 metriä vertikaalia alas ja 800 ylös. Oikean jalan rakko oli myös huollettava, huollon henkilökunta tarjosi laastaria, mutta kun otin numerolapusta neulan puhkaistakseni rakon valahti ystävällinen avuntarjoaja naamaltaan valkoiseksi ja kääntyi kannoillaan. Compeed, teippiä ja rasvaa päälle, sukka ja kenkä jalkaan ja alamäkeen.

Seuraava etappi oli siis laskeutua alas jäätikön sulamisvesistä syntyvälle joelle, ylittää se siltaa ja kiivetä seuraavalle harjanteelle. Polku oli 98 % kiviportaita, Ja niitä riitti. Alamäkeen matka taittui mukavasti ja hetken istahtamisella tuntui olleen todella tehokas vaikutus. Matka alas taittui nopeasti, sillan ylityksen jälkeen oikea polku löytyi hetken pyörimisen jälkeen ja sitten niitä portaita tosiaan riitti. Mukana kannetuista sauvoista alkoi taas olla todella apua. Metrit karttuivat hitaasti, mutta varmasti, vaikka portaiden loppua ei näkynyt. Seuraava huolto oli nimeltään Ghandruk, 40 kilometrin taitekohta, josta reitit erosivat toisistaan: 50 km lähti suoraan alas kohti maalia, 70 km oikaisisi suoraan Tadapaniin kun 100 km matkalaiset lähtivät kiertämään kertoman mukaan todella vaativan 15 km lenkin vielä pohjoisempana. Lopulta portaat sitten melkein hieman yllättäen loppuivat ja huoltorakennus tuli esiin. Olo oli paljon parempi kuin ennen edellistä huoltoa vaikka kilpailun järjestäjät olivat pelotelleet nousulla, että sen jälkeen lähes kaikki olisivat valmiita vaihtamaan 50 km matkalle. Siinä nuudelikeittoa nauttiessa päätimme, että matka jatkuisi kohti 70 km tavoitetta, vaikka aikataulu menisikin tiukaksi, kello oli jo 13.30 ja viimeiset pääsisivät reitille kello 14, 100 km:n cut off oli ollut jo kello 12. Silti saimme kuulla keskustelun, kun joku tuntematon nainen vänkäsi järjestäjien kanssa haluavansa täydelle matkalle, vaikka oli vaivaiset 1,5 tuntia myöhässä. Juoksijoiden lähtövalmisteluja seuratessa vaikutti siltä, että suurin osa lyhensi reittiään ja monet päättivät lähteä laskeutumaan lyhintä tietä kohti maalia.

Reppujen täyttämisen jälkeen meidän matkamme jatkui kohti Tadapania, jonka kuulimme sijaitsevan hieman etempänä, kuin karttaan oli merkitty – etapin pituus reittikirjan mukaan oli 5 km, mutta jos meille kerrottu sijainti piti paikkaansa, kilometrejä olisi kartalta mitattuna n. 7,5. Hyvin syöneenä, ehkä liiankin kanssa, lähdettiin kiipeämään kylästä. Pian Ghandrukin jälkeen polku kapeni ja nousumetrejä tuntui kertyvän tasaisella tahdilla, kartastakin katsoen seuraavat kilometrit tarjoaisivat 1000 metriä lisää korkeusmittariin. Metsä oli kaunista, vaikutti lähes sademetsältä, tosin korkeusmetrit ja kostea sää saivat ilman tuntuman kolealta. Seuraakin saatiin polulle muutamasta juoksijasta. Vaikka olo oli mainio, kilometrit etenivät todella hitaasti. Tälle etapille kului kaiken kaikkiaan 2,5 tuntia, mikä on mateluvauhtia. Siitä syystä heräsi kysymys reitin oikeellisuudesta ja mittausmenetelmestä, jota reitin todentamiseen oli käytetty tai jätetty käyttämättä. Edelleenkin tasaisin väliajoin vastaan tuli vaellusryhmiä, joista lähes kaikilla oli kantaja mukana. Itselle tuntuisi kyllä vieraalta ajatukselta lähteä vaeltamaan ja antaa jonkun toisen kantaa reppu puolestani. Kyllähän sillä tietysti on työllistävä vaikutus, mutta silti. Sherpat kantoivat 2-3 suurta reppua/laukkua paketoituna selkäänsä ja varsinainen kantonauha kiersi otsan yli. Kovia kavereita. Tällä välillä myös alkoi vähitellen sade yltyä ja huoltoon tullessa oli aika kaivaa kuori repusta. Kisainfossa Tadapanin cut off ajaksi oli mainittu kello 16, minkä ei pitänyt koskea 70 km:n taivaltajia, sillä heillähän oli vain 5 km ja jos olivat päässeet ennen kello 14 liikkeelle Ghandrukista.. no, niin vain oli, että kello lähestyi jo neljää ja eväiden syönnin ja reppujen täytön jälkeen kello oli jo todella melkein neljä. Meidän jälkeemme huoltoon tuli vielä ainakin kolme juoksijaa samaa reittiä, siitä kuinka monta oli vielä 100 km:n lenkillä ei tullut selvyyttä.

Seuraavalle välille oli taas odotettavissa jokiuoman ylitys, ensin siis noin 150 metriä alas jyrkkää rinnettä/portaita ja toista puolta ylös. Reittikirjan mukaan Tadapanin ja Banthatin 1:n välillä piti myös olla 4 km:n matka, mutta meillä tähän kului huolimatta jyrkästä ala- ja ylämäestä ainoastaan reilu tunti. Reittikirjan sekä kartan paikkansapitävyys ihmetytti taas. Tästä check pointista oli jo järjestäjän edustaja lähtenyt jatkamaan matkaa, vaikka meitä oli vielä useampia reitillä – siispä epäilyjä alkoi herätä myös sen suhteen, kuinka hyvin järjestäjät itse asiassa olivat kartalla osallistujien sijainnista. Reitin korkein kohta oli meilläkin vasta edessä, autoteitä ei ollut lähimaillakaan ja maasto todella vaikeakulkuista. Ei siis ilmeisesti ainakaan ensimmäiseksi kannattanut laskea järjestäjien tukeen, mikäli jotain sattuisi.

Banthatista matka jatkui ripeästi vähän matkaa alamäkeen ennen kuin oli aika aloittaa kiipeäminen kohti Deuralia ja reitin korkeinta kohtaa, joka sijaitsi reilun 3200 metrin korkeudessa. Vesisade jatkui tihkuna. Ylämäki ei ollut kovin jyrkkää eikä kulullisesti vaativaa, mutta noissa korkeusmetreissä matkanteko sujui kuitenkin aika rauhallisesti. Hämärä alkoi vähitellen hiipiä ympäristöön ja oli aika kaivaa otsalamput. Yhä ylös yrittäessämme ensin näin uomassa jäätä ja vesisade alkoi muuttaa olomuotoaan. Ei aikaakaan, kun maahan alkoi kertyä selvästi valkeaa ja niinpä ehkä noin puolessa välissä tätä mäkeä tallustettiin jo ihan oikeassa lumisateessa. Oma olo ei juurikaan huolettanut, sillä lumi on kuitenkin tuttu elementti ja repussa oli vielä yksi kerros vaatetta lisää, mutta takanamme kulkeneilla miehillä oli shortsit eikä kuulemma liiemmin vaatteita lisättäväksi – tuskin kelin saattoi odottaa paranevan mitä ylemmäs pääsimme. Tasaisin väliajoin täälläkin oli onneksi majataloja, joissa oli ihmisiä paikalla, joten tilanne ei tuntunut aivan toivottomalta heidänkään osalta. Deuralin seudulla oli ihan oikea lumimyräkkä, kun tulimme aikaisemmin suojanneiden huippujen tasolle, tuuli oli voimakasta ja lunta tuli niin, ettei eteensä tahtonut nähdä. Jalan alla lumi tarjosi onneksi erinomaisen kitkakerroksen, eikä matkanteko sen tähden hidastunut. Vähitellen polku vain alkoi hävitä näkyvistä, mutta onneksi olimme harjanteella, eikä eksymisen vaara ollut kovin suuri sen kun pysyi korkeimmalla kohdalla. Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua nousu loppui ja muuttui hetkeksi ensin tasamaaksi ja viimein odotetuksi alamäeksi. Kohta oltaisiin Ghorepanissa ja seuraavan nuudelipadan ääressä. Polkua saatiin katsella muutamaan kertaan, mutta lupaavan näköinen ura löytyi joka kerta. Vasta lähempänä Ghorepania, missä lunta ei vielä ollut satanut kovin alkoi uran näkeminen olla märässä metsässä hankalaa, onneksemme päätimme lähteä kysymään tietä ensimmäisestä näkemästämme rakennuksesta, joka sattui olemaan tavoittelemamme check point. Sisällä oli edellämme kulkeneita juoksijoita lämmittelemässä kamiinan ääressä, australialainen, Will, joka oli ohittanut meidät jo ennen Tadapania, lisäksi paikalla oli nepalilainen nuori sälli sekä malesialainen juoksija, joiden kummankin varusteissa näytti olevan toivomisen varaa kyseiseen keliin ja pimeyteen. Tuvassa lämpö palasi jäseniin ja sopasta sekä banaaneista sai kaivattua energiaa.

Aloimme tehdä lähtöä yhtä aikaa paikalla jo kauemmin istuneiden kanssa ja ajattelimme jatkaa yhtä matkaa. Pian kävi kuitenkin ilmi, että sekä malesialaisella että nepalilaisella oli varusteiden huomattavien puutteiden lisäksi ongelmia polvien kanssa – matkaa oli toki alamäkeen mutta sitä oli yhä yli 17 kilometriä ja kartan mukaan reitille sattuisi mm. 3280 porrasta yhteen syssyyn. Kummallakaan ei ollut kunnon kuoritakkia, nepalilaisella ei myöskään minkään valtakunnan lamppua. Jaakko antoi oman valonsa ja sauvat, joilla saattoi ottaa alamäessä vähän tukea, itse kun emme sauvoja alamäissä käyttäneet. Seuraavan pätkän aikana ilmeni kuinka pitkä loppumatkasta tulisi, mutta tuntui sydämettömältä jättää ne kaverit sinne tiettömien taipaleiden taakse, kun tuskin evakuointi olisi onnistunut muuten ja käytännössä ainoa mahdollisuus päästä alas oli kävellä. Niinpä puolipakolla särkylääkettä ensin nepalilaiselle ja matkaan. Lumisade oli vaihtunut takaisin vedeksi ja sitä tuli tosiaan riittämiin. Vähitellen kylmä alkoi kaivella luissa ja ytimissä, kun ei syke pysynyt enää hitaan vauhdin vuoksi riittävän korkealla, hanskojen ja trikoiden ollessa läpimärät. Kulunut kuoritakkikaan ei enää karistanut vesipisaroita vanhaan malliin. Banthanti 2:seen oli matkaa 6,5 hidasta kilometriä, vaativin osuus olisi vasta sen jälkeen, vaikka tälläkin välillä laskeuduttiin 500 metriä. Ura oli hyväkulkuista ja jaloissa menohaluja, mutta niin vain saatettiin hitaasti loukkaantuneita alaspäin.

Banthatin huolto sijaitsi kylän viimeisessä rakennuksessa, mutta sieltä saatiin onneksi taas maukasta keittoa, teetä ja vähän muutakin syötävää. Nepalilainen sai myös takin lainaksi. Taas järjestäjien suuntaan lähti kritiikin aatoksia, miten he päästävät 18-vuotiaan ensimmäiselle ultralle ilman minkäänlaisia vaatimuksia varusteista saati sitten että tarkistaisivat vähät vaateensa, että ne oli mukana. Hengenvaarallistahan tuolla oli ilman valoa ja kunnollisia vaatteita. Vaikka sääoikku onkin aina sääoikku, vuorilla pitäisi moisiin valmistautua.

Hetken potkittuamme seuralaisiimme vauhtia päästiin taas liikkeelle ja todellakin alkoi käydä selväksi, ettei täältä alas puolen yön aikarajaan mennessä tultaisi. Ilmeisesti särkylääkkeen ansiosta nepalilaisen kaverin matkanteko joutui nopeammin ja malesialainen alkoi jäädä jälkeen. Varsinkin, kun portaat alkoivat hidastui vauhti ihan olemattomiin. Viimein pakolla annettiin sillekin särkylääke ja jäin näyttämään lisävaloa, jotta portaiden kulkeminen olisi ollut edes hiukan helpompaa. Ja portaita riitti. Ja riitti. Taaksemme jo Tadapanissa jääneet kaksi juoksijaa saivat meidät viimein kiinni portaissa, sillä matkantekomme oli niin hidasta – olimme tosin ounastelleet heidän tulevan ohi jo paljon aikaisemmin, mutta ilmeisesti heilläkään ei juuri menohaluja/-kykyjä enää ollut. Omat jalat tuntuivat edelleen tosi hyviltä, mielelläni olisin loikkinut vauhdilla kohti maalia, pois pimeästä ja märästä. Ehkä se oli hitaan vauhdin ansiota. Matkalla oli vielä yksi check point, Sudame, josta olisi viimeiset 5 km matkaa maaliin ja infon mukaan ne olisivat kohtuullisen helppokulkuisia. Banthatin ja Sudamen vitosella tultiin alas yhteensä 1000 vertikaalimetriä. Ei kovinkaan herkkua polvet kipeänä, voisin kuvitella.

Ikuisuuden kuluttua pääsimme Sudameen, kun ensin olimme selvittäneet portaat, ylittäneet joen muutamaan kertaan ja tallanneet kivettyä polkua parin kylän läpi. Sudamen tahdoimme ohittaa mahdollisimman nopeasti, ettei loukkaantuneet jämähtäisi paikoilleen ja viimein pääsisimme pois reitiltä. Täällä olimme kun takana oli 18 tuntia seikkailua. Sudamessa saimme etsiä oikeaa reittiä hetken aikaa, tällä kertaa nepalilaisvahvistus osoittautui hyödylliseksi, sillä saimme paikallisilta ohjeet ja pienen törmän kiivettyämme tulimme auton ajettavalle tielle. Huh, jos loppumatka olisi näin helppoa, tästähän ehkä selvittäisiin vielä alle 20 tunnin, mikä kuvastaa matkanteon nopeutta: 5 km loivaan alamäkeen ok kulkuisella tiellä ja matkaan laskettiin kuluvan pari tuntia.. No, lisää särkylääkettä vuoronperään kavereille ja matka jatkui. Kuljimme Willin kanssa edellä odottaen vain, että valot pysyivät jokseenkin näköetäisyydellä ja pohdimme mitä meidän olisi pitänyt tehdä. Ehdottomasti meidän olisi pitänyt ymmärtää jättää ne tyypit jo Ghorepaniin, mistä ne löytyivätkin, olisivat saaneet itse selvitellä tiensä alas ja me olisimme ehtineet kisan puitteissa maaliin ilman turhia paleluita ja muita murheita. Mutta minkäs tekee, ensi kerralla sitten. Ensi kerralla muistaa myös kisainfossa kysäistä järjestäjien ohjeet moisen varalle. Matka taittui helposti pitkän matkaa, kunnes tien vierellä oli kyltti ”Way to Birenthanti” ja nuoli, joka osoitti pienelle polulle. Birenthantissa sijaitsi maali, emmekä pimeässä voineet tehdä oikein muuta, kuin poiketa tieltä ja lähteä katsomaan mihin polku meidät veisi. Kävi kuitenkin ilmi, että se oli vain vanha kulku-ura, ja kylän jälkeen olimme taas tiellä. Yhdet ylimääräiset ylä- ja alamäet, mutta ei huvittanut ottaa riskiä.

Aikamme tietä tallattuamme kellon lähestyessä 20 tuntia saavuimme viimeinkin Birenthantiin, jes. Ei siksi, että omat voimat olisivat olleet lopussa, vaan että mateleminen oli viimein loppuunsuoritettu. Onneksi sentään paikalla oli vielä joku ottamassa meidät vastaan.

Maalissa meille selvisi, että vuorille oli jäänyt yöksi useampikin juoksija, jota ei kelin enempi uhmaaminen ollut kiinnostanut eikä ilmeisesti kukaan ollut enää hukassa. Maalissa saimme tavaramme ja meidät ohjattiin kylmään pieneen huoneeseen, suihkusta oli turha edes uneksia. Onneksi sai kuitenkin kuivat vaatteet päälle, ruokaa ja pyynnön jälkeen myös täkin peitoksi. Seinänaapurista kuului voimakas kuorsaus, mutta se ei paljoa nukahtamista haitannut, niinpä vain olin epäuskon hetkistä huolimatta suoriutunut 70 kilometrin matkasta hyvissä voimissa, vaikka viimeisten kilometrien osalta jäikin hampaankoloon. Ei auta kuin painaa leuka rintaan ja jatkaa kohti uusia pettymyksiä, eiköhän niitä kuitenkin ole luvassa.